Kevään aikana työn alla on ollut Pyhän polut -kuvapankki. Kuvapankki on osa Pyhä visuaalisuuteen keskittyvää materiaalia: evl.fi/katselepyhaa. Tässä blogissa valokuvaaja johdattaa lukijan havainnoimaan näkyvää pyhää, pyhiä rakennuksia ja kuvien kieltä: "...tuskin kukaan lähestyy kuvakohdetta yhtä hitaasti kuin valokuvaaja silloin, kun hän verkkaisesti käveli kohti kaukana siintävää rakennusta".
Näkyvä pyhä
Pyhä on helppo mieltää joksikin takaiseksi, suljetuksi ja saavuttamattomaksi - joksikin mikä esiintyy vain harvoin, useimmiten kaukaisessa menneisyydessä. Ilmestyessään tämä harvinainen pyhä aiheuttaa usein myyttiset mittasuhteet saavuttavia mullistuksia.
Pyhä on kuitenkin yllättävän usein jotain aivan toisenlaista: visuaalista, näkyvää, kouriintuntuvaa. Esimerkiksi suomalaisessa muinaisuskonnossa yksittäiset jylhät pyhät puut, kalmaiset kosteikot ja pyhät lehdot henkivät nimenomaan visuaalisia erityispiirteitä.
Pyhien lehtojen jälkeinen ihminen jäsentää omaa ympäristöään ennen kaikkea laajalla rakennustoiminnalla. Erilaiset rakentamistavat ovatkin suorinta ilmaisua kulloisestakin elämismaailmastamme. Ihminen antaa rakennustensa avulla ympäristölle merkityksiä: glorifioi, mystifioi, rationalisoi, latteuttaa, väheksyy. Kirkkoarkkitehtuuri tarjoaa keskeisen kulminaatiopisteen tässä merkitysten muuttuvassa kentässä. Kirkkoarkkitehtuuri on rakennettua, konstruoitua pyhää silloinkin, kun se haluaa kieltää aikaisemmat tulkinnat ja olla vain eräänlainen pyhän negaatio.
Pyhä ja arkkitehtuuri
Kirkkoarkkitehtoninen kulttuuriperintö on syntynyt eri aikoina, eri paikoissa ja erilaisten teologisten vaikutteiden alaisena. Ei olekaan syytä olettaa, että jokaista kirkkorakennusta voitaisiin kutsua pyhäksi – tai ilmaisevan sitä – tietyllä yhtenäisellä tavalla. Pikemminkin voidaan ajatella, että erilaiset kirkkorakennukset ilmaisevat pyhän erilaisia ominaisuuksia.
Tässä piilee lähtökohta työn alla oleviin Pyhän polkuihin. Paitsi että pyhän luokse on useimmiten lähdettävä – kuten pyhiinvaeltajien aikoinaan – on polun valintakin merkittävä tehtävä. Eri poluilta tapaa aina jotain uutta ja erilaista. Pyhän polut -kuvapankki tarjoaa kuusi erilaista taipaletta pyhän äärelle. Kullakin polulla on oma teemansa, jota avataan polun pääsivulla. Lopulta jokainen "polkukokemus" on kuitenkin jokaisen oma, henkilökohtainen. Se voi olla sivusta seuraava, kyselevä tai kriittinen.
Koska nettikokemus on usein aikamoista poukkoilua (jota mitattaessa käytetään muuten termiä "bounce rate"), esitän alla muutaman huomion siitä, mitä Pyhän poluilta löytyvien kuvien taakse kätkeytyy.
Kyse on ennen kaikkea ajasta ja sen kokemisesta
Vaikka kuinka koittaisi netin ääressä hidastella, tuskin kukaan lähestyy kuvakohdetta yhtä hitaasti kuin valokuvaaja silloin, kun hän verkkaisesti käveli kohti kaukana siintävää rakennusta. Harvoin valokuvaaja tyytyi myöskään ainokaiseen otokseen saavuttuaan viimein perille. Pikemminkin hän kartoitti kohteen kuin kissa uuden reviirinsä, nurkka nurkalta. Sen jälkeen oli aika tutkia erilaisia kuvakulmia rakennukseen. Yksi näistä valittiin Pyhän polut -sarjaan katseltavaksi. Kokonaista retkeä voi seurata klikkaamalla rakennuksen nimeä ja katselemalla lisäkuvia Kuvio kuva-arkistosta.
Toinen ajallinen piirre liittyy kuvakohteiden teemaan; jokin piirre voi näyttää historiallisesti varhaisessa esimerkissä valjulta ja mitättömältä "kehittyneempien" kohteiden rinnalla. Tällainen varhainen esimerkki voi kuitenkin henkiä jotain ainutkertaista, alkuperäistä ja autenttista.
Samalla se voi nostattaa mieliin sen yhteiskunnallisen tilanteen, jolloin rakennustelineet vielä reunustivat kohdetta. Usein pätee sääntö "mitä pahempi tyranni (maallinen tai kirkollinen), sitä upeampaa rakentamista" – mutta aika kultaa muistot. Hidasta oli joskus myös rakentaminen ja työn aikana ehdittiin nähdä monenlaisia vallanpitäjiä. Esimerkiksi Kölnin katedraalin katolla nostokurjet viipyivät kokonaista 300 vuotta ja iskostuivat jo kaupunkikuvaan.
Edellä mainittu alkuperäisyyden käsite on myös hieman hankala käsite. Rakennushistoria etenee yhtä vähän suoraviivaisesti kuin historia yleensä. Pian katsojalla voikin olla edessään autenttinen kopio, alkuperäistä palvotumpi. Näiden kuvallisten arvoitusten pariin palaamme heti lomakauden jälkeen. Kaunista kesää!
TT Arto Kuorikoski, tutkijatohtori, HY/Käytännöllisen teologian osasto
Lisätietoja Kuvio kuva-arkistosta: www.kuvio.helsinki.fi
perjantai 17. kesäkuuta 2011
torstai 9. kesäkuuta 2011
Matkaraportti: 120 000 ilomieltä luterilaisilla kesäfestareilla
Olin viime viikolla Dresdenissä, itäisessä Saksassa. Niin oli muutama muukin. Kaupungin hotellit varattiin täyteen vuosi sitten; nyt kesäkuun ensimmäisinä päivinä piiiiiiiiiitkät raitiovaunut olivat täynnä vihreissä kirkkopäivähuiveissa kulkevaa kansaa ja koko kaupungin kymmenien barokkikirkkojen ovilla seisoi lähes poikkeuksetta kyltti ”Kirche überfüllt”, kirkko ylitäynnä. Kirkon ulkopuolella tungeksi vielä lähes 100 hengen joukko suoraa videokuvaa katsellen.
Kyseessä ei ollut massiivinen kauneimmat joululaulut -tapahtuma tai häämessujen sarja. Nämä olivat Saksan kirkkopäivät eli ihan tavalliset kaiken kansan kokoontumisajot, joita järjestää maan luterilaisen väestönosan maallikkoliike. Kohderyhmänä tapahtumalle eivät kuitenkaan ole vain tietyn tunnustuskunnan tai liikkeen sisäpiiriaktiivit vaan koko yhteiskunta. Iloinen viesti näkyi ja kuului: ”nicht nur für die Kirche, sondern in der ganzen Gesellschaft”. Kun meillä lakitetaan Manta, täällä viitan sai keskusaukion Martti-patsas.
Tapahtumassa ei ole kyse myöskään hetkellisestä mielijohteesta, sillä tätä hulinaa tapahtuu säännöllisesti joka toinen vuosi. Aina helatorstain aikaan jokin Saksan kaupunki pulppuaa viiden päivän ajan hengellistä ohjelmaa uskontodialogista tanssijumalanpalvelukseen, huippupoliitikon puheesta stadionkonsertteihin. Kaikki tapahtuu vapaaehtoisvoimin, suurelta osin nuorten avustuksella; hulisevassa kaupungissa Helfer ja Helferin ojensivat auttavan kätensä oli kyse sitten eksyneestä tai pyörtyneestä kirkkoturistista. Yhdessä tekemisen meininki näkyi niin esiteltävissä aktiviteeteissa kuin kaikissa tapahtumajärjestelyissä, jotka oli tehty mahdollisimman ympäristöystävällisesti ja saavutettavasti, tietysti. Tämä näkyy myös avaran tehdashallin pahvisista istuinpenkeistä; käynnissä on aamun raamattutunti ja penkit ovat täynnä, tietysti.
Suomalaisen kirkollisen keskustelun kuumat hitit – homoseksuaalisuus ja naispappeus – olivat ohjelmatarjonnassa raikasta o(l)lutta ja mennyttä, tai ainakin mainstreamia. Ketä kiinnostaa, kun keskustella voi myös yhteiskunnallisesta oikeudenmukaisuudesta ja anteeksiannosta? Kirkkopäiväliikkeellä rakennettiin ja rakennetaan rauhaa alhaalta ylöspäin; sodan, rautaesiripun ja maallistumisen jälkeen. Rauhanliikkeen hengellisyyteen ei kuulu kysellä taivaspaikkapassia lähimmäiseltä. Mitäpä jos sen sijaan hiljentyisimme kaikki yhdessä ekumeeniseen taizérukoukseen ja sytyttäisimme kynttilät? Se kun on suljetun pikkukirkkopietismin sijaan näiden karkeloiden hengellistä peruskauraa.
Dresdenin jälleenrakennetussa kaupungissa tunnelma oli jotakin suomalaisen kesäfestarin, massiivisen gospelkonsertin ja sambakarnevaalin välimaastosta. Paitsi että menossa oli luterilainen hengellinen tapahtuma. Siis mitä? Tästä tapahtuman perusluonteesta minun täytyi vähän väliä muistuttaa itseäni. Toisinaan koin olevani Helsingin juhlaviikoilla, toisinaan helluntailiikkeen ylistyskonsertissa. Epätodellinen hetki iski esimerkiksi silloin, kun artisti sai täpötäyden stadionin heiluttamaan kirkkopäivähuivejaan ja tekemään aaltoja.
Tai silloin, kun nuoret ottivat keskipäivän aurinkoa torin katukiveyksellä ja vähän vanhemmat patsastelivat katu-uskottavasti tuopposesta virkistyen. Samalla kaikki kuuntelivat siitä ylibuukatusta kirkosta kaiuttimien kautta kuuluvaa keskustelua tai musiikkia. Elämä tuntui olevan tässä ja nyt, kokonaisuutena ja kaikkinensa, hengellisesti sekä hengessä että ruumiissa. "Kaikki on hyvin ja voin relata, antaa hyvän tunnelman virran viedä."
Jäin koukkuun, hurahdin. Haluan tätä lisää. Voiko tämä minun oma luterilaisuuteni todella saada aikaan tällaisen fiiliksen? Ja mistä sitä saataisiin meillekin?
Lisätietoja Saksan kirkkopäivistä:
www.kirchentag.de
Kuvat kirjoittajan.
Kyseessä ei ollut massiivinen kauneimmat joululaulut -tapahtuma tai häämessujen sarja. Nämä olivat Saksan kirkkopäivät eli ihan tavalliset kaiken kansan kokoontumisajot, joita järjestää maan luterilaisen väestönosan maallikkoliike. Kohderyhmänä tapahtumalle eivät kuitenkaan ole vain tietyn tunnustuskunnan tai liikkeen sisäpiiriaktiivit vaan koko yhteiskunta. Iloinen viesti näkyi ja kuului: ”nicht nur für die Kirche, sondern in der ganzen Gesellschaft”. Kun meillä lakitetaan Manta, täällä viitan sai keskusaukion Martti-patsas.
Tapahtumassa ei ole kyse myöskään hetkellisestä mielijohteesta, sillä tätä hulinaa tapahtuu säännöllisesti joka toinen vuosi. Aina helatorstain aikaan jokin Saksan kaupunki pulppuaa viiden päivän ajan hengellistä ohjelmaa uskontodialogista tanssijumalanpalvelukseen, huippupoliitikon puheesta stadionkonsertteihin. Kaikki tapahtuu vapaaehtoisvoimin, suurelta osin nuorten avustuksella; hulisevassa kaupungissa Helfer ja Helferin ojensivat auttavan kätensä oli kyse sitten eksyneestä tai pyörtyneestä kirkkoturistista. Yhdessä tekemisen meininki näkyi niin esiteltävissä aktiviteeteissa kuin kaikissa tapahtumajärjestelyissä, jotka oli tehty mahdollisimman ympäristöystävällisesti ja saavutettavasti, tietysti. Tämä näkyy myös avaran tehdashallin pahvisista istuinpenkeistä; käynnissä on aamun raamattutunti ja penkit ovat täynnä, tietysti.
Suomalaisen kirkollisen keskustelun kuumat hitit – homoseksuaalisuus ja naispappeus – olivat ohjelmatarjonnassa raikasta o(l)lutta ja mennyttä, tai ainakin mainstreamia. Ketä kiinnostaa, kun keskustella voi myös yhteiskunnallisesta oikeudenmukaisuudesta ja anteeksiannosta? Kirkkopäiväliikkeellä rakennettiin ja rakennetaan rauhaa alhaalta ylöspäin; sodan, rautaesiripun ja maallistumisen jälkeen. Rauhanliikkeen hengellisyyteen ei kuulu kysellä taivaspaikkapassia lähimmäiseltä. Mitäpä jos sen sijaan hiljentyisimme kaikki yhdessä ekumeeniseen taizérukoukseen ja sytyttäisimme kynttilät? Se kun on suljetun pikkukirkkopietismin sijaan näiden karkeloiden hengellistä peruskauraa.
Dresdenin jälleenrakennetussa kaupungissa tunnelma oli jotakin suomalaisen kesäfestarin, massiivisen gospelkonsertin ja sambakarnevaalin välimaastosta. Paitsi että menossa oli luterilainen hengellinen tapahtuma. Siis mitä? Tästä tapahtuman perusluonteesta minun täytyi vähän väliä muistuttaa itseäni. Toisinaan koin olevani Helsingin juhlaviikoilla, toisinaan helluntailiikkeen ylistyskonsertissa. Epätodellinen hetki iski esimerkiksi silloin, kun artisti sai täpötäyden stadionin heiluttamaan kirkkopäivähuivejaan ja tekemään aaltoja.
Tai silloin, kun nuoret ottivat keskipäivän aurinkoa torin katukiveyksellä ja vähän vanhemmat patsastelivat katu-uskottavasti tuopposesta virkistyen. Samalla kaikki kuuntelivat siitä ylibuukatusta kirkosta kaiuttimien kautta kuuluvaa keskustelua tai musiikkia. Elämä tuntui olevan tässä ja nyt, kokonaisuutena ja kaikkinensa, hengellisesti sekä hengessä että ruumiissa. "Kaikki on hyvin ja voin relata, antaa hyvän tunnelman virran viedä."
Jäin koukkuun, hurahdin. Haluan tätä lisää. Voiko tämä minun oma luterilaisuuteni todella saada aikaan tällaisen fiiliksen? Ja mistä sitä saataisiin meillekin?
Lisätietoja Saksan kirkkopäivistä:
www.kirchentag.de
Kuvat kirjoittajan.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)