Kyseessä ei ollut massiivinen kauneimmat joululaulut -tapahtuma tai häämessujen sarja. Nämä olivat Saksan kirkkopäivät eli ihan tavalliset kaiken kansan kokoontumisajot, joita järjestää maan luterilaisen väestönosan maallikkoliike. Kohderyhmänä tapahtumalle eivät kuitenkaan ole vain tietyn tunnustuskunnan tai liikkeen sisäpiiriaktiivit vaan koko yhteiskunta. Iloinen viesti näkyi ja kuului: ”nicht nur für die Kirche, sondern in der ganzen Gesellschaft”. Kun meillä lakitetaan Manta, täällä viitan sai keskusaukion Martti-patsas.
Tapahtumassa ei ole kyse myöskään hetkellisestä mielijohteesta, sillä tätä hulinaa tapahtuu säännöllisesti joka toinen vuosi. Aina helatorstain aikaan jokin Saksan kaupunki pulppuaa viiden päivän ajan hengellistä ohjelmaa uskontodialogista tanssijumalanpalvelukseen, huippupoliitikon puheesta stadionkonsertteihin. Kaikki tapahtuu vapaaehtoisvoimin, suurelta osin nuorten avustuksella; hulisevassa kaupungissa Helfer ja Helferin ojensivat auttavan kätensä oli kyse sitten eksyneestä tai pyörtyneestä kirkkoturistista. Yhdessä tekemisen meininki näkyi niin esiteltävissä aktiviteeteissa kuin kaikissa tapahtumajärjestelyissä, jotka oli tehty mahdollisimman ympäristöystävällisesti ja saavutettavasti, tietysti. Tämä näkyy myös avaran tehdashallin pahvisista istuinpenkeistä; käynnissä on aamun raamattutunti ja penkit ovat täynnä, tietysti.
Suomalaisen kirkollisen keskustelun kuumat hitit – homoseksuaalisuus ja naispappeus – olivat ohjelmatarjonnassa raikasta o(l)lutta ja mennyttä, tai ainakin mainstreamia. Ketä kiinnostaa, kun keskustella voi myös yhteiskunnallisesta oikeudenmukaisuudesta ja anteeksiannosta? Kirkkopäiväliikkeellä rakennettiin ja rakennetaan rauhaa alhaalta ylöspäin; sodan, rautaesiripun ja maallistumisen jälkeen. Rauhanliikkeen hengellisyyteen ei kuulu kysellä taivaspaikkapassia lähimmäiseltä. Mitäpä jos sen sijaan hiljentyisimme kaikki yhdessä ekumeeniseen taizérukoukseen ja sytyttäisimme kynttilät? Se kun on suljetun pikkukirkkopietismin sijaan näiden karkeloiden hengellistä peruskauraa.
Dresdenin jälleenrakennetussa kaupungissa tunnelma oli jotakin suomalaisen kesäfestarin, massiivisen gospelkonsertin ja sambakarnevaalin välimaastosta. Paitsi että menossa oli luterilainen hengellinen tapahtuma. Siis mitä? Tästä tapahtuman perusluonteesta minun täytyi vähän väliä muistuttaa itseäni. Toisinaan koin olevani Helsingin juhlaviikoilla, toisinaan helluntailiikkeen ylistyskonsertissa. Epätodellinen hetki iski esimerkiksi silloin, kun artisti sai täpötäyden stadionin heiluttamaan kirkkopäivähuivejaan ja tekemään aaltoja.
Tai silloin, kun nuoret ottivat keskipäivän aurinkoa torin katukiveyksellä ja vähän vanhemmat patsastelivat katu-uskottavasti tuopposesta virkistyen. Samalla kaikki kuuntelivat siitä ylibuukatusta kirkosta kaiuttimien kautta kuuluvaa keskustelua tai musiikkia. Elämä tuntui olevan tässä ja nyt, kokonaisuutena ja kaikkinensa, hengellisesti sekä hengessä että ruumiissa. "Kaikki on hyvin ja voin relata, antaa hyvän tunnelman virran viedä."
Jäin koukkuun, hurahdin. Haluan tätä lisää. Voiko tämä minun oma luterilaisuuteni todella saada aikaan tällaisen fiiliksen? Ja mistä sitä saataisiin meillekin?
Lisätietoja Saksan kirkkopäivistä:
www.kirchentag.de
Kuvat kirjoittajan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti