Olen palannut Pyhän palvelukseen vuoden tauon jälkeen. Tai no, nyt olen harjoitellut töissä oloa jo kuukauden päivät. Saan aamulla ripsivärit ripsiin silmieni sijaan ja löydän tieni bussipysäkille. Bussilla pääsen perille isolle kirkolle, vaikka bussilinjani meni viime vuoden aikana muuttamaan reittiään. Selkääni särkee jatkuva tietokoneen ääressä istuminen. Alan siis olla jo aika rutinoitunut töissä kävijä.
Poissaoloni johtui oman elämän isosta pyhästä tapahtumasta. Viime keväänä saimme mieheni kanssa pitkän odotuksen jälkeen ensimmäisen lapsemme. Pienen tytön, josta on ensimmäisen vuotensa aikana paljastunut seurallinen ja aktiivinen menijä ja touhuaja. Äitini sanoo hänen tulleen äitiinsä. Minusta taas hän on aivan ilmetty isänsä. Jotain siltä väliltä siis.
Vuosi sitten ison mahani kanssa viimeisiä työpäiviäni vaappuessa minulta kysyttiin, millaiselta pyhä mahtaakaan näyttäytyä pienen lapsen kanssa. Vastasin usein, että ajattelen lapsen itsessään tuovan pyhän lähelle. Hän on jollain tavalla samaan aikaan maan ja taivaan asukas. Hän on samalla tavalla irrationaalinen kuin pyhäkin on. Lapsen saan kyllä syliini, mutta hänen mieltään ja sieluaan en voi omistaa. Lapsessa ja pyhässä on samaa henkeä.
Niin luulin. Nyt muistellessani aikaa vastasyntyneen lapseni kanssa, en muista ajatelleeni (enkä myöskään kauheasti kokeneeni) pyhää ollenkaan. Luulen, että minä taisin olla samalla tavalla tämän- ja tuonpuoleisen rajalla kuin lapsikin. Ehkä vain kallistuneena enemmän alas- kuin ylöspäin. Sitä ne hormonit teettää. Omassa sumuisuudessani en enää osannut ajatella lasta siltana pyhän luo. Ehkä hän sitä olikin, minä en vain sitä tavoittanut. Imetyksen yrittämisestä ei kyllä kauheasti pyhää revitä. Eikä lopulta meidän tapauksessa sitä maitoakaan.
Vasta syksymmällä, lapsen oltua reilusti yli puolivuotinen, muistelin taas tuota kysymystä. Millaiselta pyhä näyttäytyy oman pienen lapsen kanssa. Edelleenkään en osaa ajatella arkea niin kovin pyhänä. Pidin kotona olosta kovin paljon ja lapsen kanssa kotona viettämäni aika oli elämäni parasta. Silti en arjessa tavoittanut pyhää. Arki oli arkea, kaikessa ihanuudessaan.
Mutta sitten se iski. Kuulin, kuinka mieheni luki lapsellemme iltarukousta, jonka oma isäni on tehnyt minulle ja sisaruksilleni, ja lopuksi siunasi hänet ristinmerkillä. Kuulin myös, miten mieheni lauloi lapsellemme samoja iltavirsiä, jota minun sänkyni vieressä on laulettu aina teinivuosiini asti. Siinä se oli. Meidän perheen Pyhä. Hetki, joka yhdistää meidät toisiimme, aiempiin sukupolviin ja Jumalaan. Ja sieltä se kuitenkin löytyi, keskeltä arkista elämää.
Siunaa Jeesus meidän yö,
siunaa leikki, siunaa työ.
Siunaa meidän joka hetki,
siunaa joka askelretki.
Kiitos tästä päivästä,
isästä ja äidistä ja lapsista.
Kiitos myös mummeista ja papoista, tädeistä, setistä, serkuista ja kummeista.
Anna meille rauhaisa uni ja hyvä lepo.
Ole meidän kanssamme maailman loppuun asti.
Isän, Pojan ja Pyhän hengen nimeen,
Aamen.
Rukous: Raimo Turunen, 1977
Riikka Myllys
Pyhä sihteeri, joka palasi äitiyslomalta vuoden alussa.
Ps. Painopisteasioita enemmän taas ensi viikon blogissa. Paastonajan alkaessa parin viikon kuluttua edessä ovat aivan uudet kujeet. Pysy kanavalla!
Kiitos, minäkin taidan ottaa tämän erinomaisen iltarukouksen meidän perheen valikoimiin (365 iltaa vuodessa X vielä tulevat kymmenisen vuotta)!
VastaaPoistaToinen huomio: Voi pyhä yksinkertaisuus - miksi kummassa tuo oiva lausahdus sanotaan negatiivisessa sävyssä? Yksinkertaisuushan juuri on pyhää.