keskiviikko 14. syyskuuta 2011

Kirkon (vasta)voima sukupolvelta toiselle: Kieli, kokemus, kulttuuri

Terveisiä Thüringenistä! Kesä kukki Zinzendorfin puutarhassa ja rypäleet kypsyivät kappelin ikkunan takana, kun muutama kymmentä kirkkoaktiivia kokoontui keskustelemaan uskon siirtämisestä sukupolvelta toiselle Neudietendorfiin, Erfurtin lähistölle. Pohjois-, Itä- ja Keski-Euroopan protestanttisten kirkkojen kirkkokonventti (Kirchenkonvent für Nord-, Ost- und Mitteleuropa) tuo vuosittain yhteen vaihtuvan maallikko- ja työntekijäjoukon tutustumaan toisiinsa ja toistensa kirkkoihin sekä vahvistamaan yhteistä perintöä nykyhaasteiden keskellä.


Hengen ja ruumiin ravintoa Kappelin ikkunan takana. (Kuvaaja: N. Lehmusoksa)

Kirkkokonventin historia rautaesiripun taakse jääneiden kirkkojen tukiverkostona on kokoontumisissa edelleen läsnä; toisen maailmansodan muisto tuntuu elävänä Itä- ja Keski-Euroopan kirkkojen tilanteessa. Keskusteluun nousevat usein uskontovastaisuus, sekularisaatio, kulttuurisen muistin katkeaminen, jotka toki ovat yleiseurooppalaisia ilmiöitä ja vaikuttavat arvoihin ja asenteisiin niin meillä kuin muualla. Vastavoimana kirkkokonventissa saa muutaman päivän nauttia Isä meidän -rukouksesta kielten sekamelskana, moniäänisestä virsilaulusta ja iltapäivän aivoriihistä, joista osallistujat ammentavat voimaannuttavia kokemuksia, tunnetta ja tietoa kotiin vietäväksi.


Kirkkokonventin väkeä 2011 (Kuvaaja: J. Holm)

Tämänkertainen aihepiiri, uskon siirtäminen sukupolvelta toiselle, kirvoitti rikasta pohdintaa. Työryhmässämme keskusteltiin englanniksi muun muassa siitä, mikä uskonnossa on olennaista siirrettävää: kieli, kokemus, kulttuuri - vaiko nämä kaikki? Samalla haastoimme itsemme keskustelemaan uskosta ilman äidinkielen hienosäätöä, saimme historiallisia kokemuksia Lutherin asuinsijoilla kulkiessamme, ja vahvistimme kirkollista kulttuuria viettämällä joka-aamuista monikielistä messua. Kenties uskon siirtämisessä ei olekaan kyse joko-tai -asetelmasta, vaan sekä-että. Kieli ilman kokemusta on tyhjää, yhteisistä kokemuksista taas muodostuu yhteistä kulttuuria. Tekemällä oppii, elämällä tässä ja nyt, kokonaisvaltaisesti - parhaiten ilon kautta. Tämän aarteen talletin rinkkaani, kun jatkoin matkaani kokouksesta eteenpäin.


"Ken tästä portista käy..." Luther astui tästä ovesta luostariin. (Kuvaaja: M. Laiho)

Viikonlopun ajan sain tutustua myös evankelisen St. Briccius und Immanuel -seurakunnan toimintaan vierailemalla seurakuntapedagogin luona Magdeburgissa. Pelkän saksankielen käyttö saattoi rajoittaa teologista keskusteluamme, mutta paljon ehdin oppia kaupungin historiasta ja kirkollisesta tilanteesta. Elben varressa sijaiseva Magdeburg on aina ollut idän ja lännen rajalla. Toisen maailmansodan jälkeen se oli Itä-Saksan tuhottu mutta merkittävä teollisuuskaupunki, joka nyt on kohdannut rakennemuutoksen ja pakenevan väestön haasteet. Rikas mutta rankka historia näkyykin kaupungissa, muinaista keisari Ottoa juhlitaan keskiaikaisin menoin mutta nykykulttuurin sisältö on hakusessa. Itä-Saksan ateistinen perintö on vahvaa ja kirkko näyttäytyy edelleen marginaaliryhmien (vasta)voimana.


Keskiaikaista (ruoka)kulttuuria Magdeburgissa. (Kuvaaja: M.Laiho)

Tällaisessa tilanteessa kirkko on ajautumassa entistä ahtaammalle. Seurakuntia yhdistetään kuten meilläkin, enemmän ja vähemmän onnistuneesti, ja jumalanpalveluksiin osallistuu vain kourallinen vanhoja seurakuntalaisia. Varojen ja työvoiman puutteessa vanha kirkko puutarhoineen jää vähälle hoidolle. Lapset ja nuoret osallistuvat, mutta vanhempansa eivät. Seurakuntapedagogin valtasikin sama huoli kuin kirkkokonventin kokousväen: Miten siirtää uskon sisältöjä uusille sukupolville? Miten kirkollinen perintö ja perinne säilyy sukupolvien katkosten yli - vai säilyykö?


St. Briccius-kirkon villiintyvä puutarha kalterien takana. (Kuvaaja: M.Laiho)

Protestanttiset kirkot ovat merkittävä osa eurooppalaisen yhteiskunnan kehityshistoriaa. Kansankielet, lukutaito, koululaitos; kapitalismi, individualismi, työnarkomania - historiallisia tulkintakehyksiä on monia. Protestanttisten kirkkojen alkuviljaa on ollut uudistaminen - vallitseviin epäkohtiin kohdistuva protesti. Jos kirkolla vielä on tästä historiastaan jäljellä edes siemen, sen varjeleminen on äärimmäisen tärkeää. Kirkon mahdollinen voima on olla vastavoima, oppositio. Kirkko ei ole maailmasta, vaikka se elääkin maailmassa. Osaammeko ja uskallammeko varjella tätä perintöä omassa elämässämme? Mukaudummeko muottiin ja unohdamme haaveet paremmasta maailmasta ja taivasten valtakunnasta? Minne vie kirkkotie tässä ja nyt - entä tulevaisuudessa?


"Ei polku tää vie mihinkään..." St. Briccius, puutarha. (Kuvaaja: M.Laiho)

Vain elävää perintöä voidaan siirtää eteenpäin, unohdettua ei. Muistin säilyttämiseksi kristillisen perinnön tulisi koskettaa koko elämää. Aineellisen mukavuuden keskellä hyvinvointi ei ole jakautunut tasaisesti, ihmisten hätä lakannut tai paratiisi laskeutunut hyvinvointisuomeen. Työtä riittää. Tehdään sitä, rohkeasti ja ilolla. Yes, we can.

Lisätietoja:
Uutinen kirkkokonventin tapaamisesta (saksaksi)
Evangelisches Augustinerkloster zu Erfurt 
Die Ev. Kirchengemeinde St. Briccius und Immanuel

1 kommentti:

  1. Sinulla oli varmaan todella hieno reissu, upeita kokemuksia matkalaukku täynnä ja uusia ideoitakin. Mulla tuli mieleen oman graduni tekeminen, kun luin tekstiä. Aivan samoja asioita pohdiskelin siinä. On surullista, jos kristilliset perinteet ja kokemukset pikkuhiljaa kuihtuvat pois. Heräävätköhän ihmiset koskaan siihen, mitä voidaan olla kadottamassa? Toivottavasti heräävät. Kristinuskolla on niin paljon hengellistä ja henkistä pääomaa annettavana meille kaikille. Blogikirjoituksesi on siis erittäin hyvä, tärkeä ja ajankohtainen! =)

    VastaaPoista