Alkusyksy on hurahtanut huisin nopeasti. Syysflunssan ohella Pyhä Sihteeri on uppoutunut loppu- ja ensi vuoden uutuuksiin. Tulossa on muun muassa sunnuntaikirjaa ja ekokampanjaa; ajankohtaisia aiheita molemmat. Näistä lisää myöhemmin.
Nyt on aika kääntää katseet yliopistoon, missä lukukausi on kiireisimmillään. Lokakuun lopussa pyörähtävät käyntiin seminaarit, joissa opiskelijat sukeltavat tutkimuksen kiehtovaan maailmaan.
Nyt voit ehdottaa tutkimusaihetta!
Pyhä-painopiste tekee yhteistyötä Helsingin yliopiston Käytännöllisen teologian osaston kanssa. Tänä syksynä alkaa viisi seminaaria, joissa laaditaan kandidaatin tutkielmia. Ensi syksynä aiheet jatkuvat pro gradu -seminaareina. Tulevat seminaarit ovat otsikoiltaan (oppiaine sulkeissa):
1. Miten kirkko madaltaa kynnystään? (Käytännöllinen teologia)
2. Pyhän kohtaaminen jumalanpalveluksessa, sielunhoidossa ja diakoniassa (Käytännöllinen teologia)
3. Uskonnollinen viestintä jumalanpalveluselämässä (Käytännöllinen teologia)
4. Uskonnolliset pienyhteisöt aikamme uskonnollisuuden peilinä (Kirkkososiologia)
5. Uskonnon oppiminen elämänkaaren eri vaiheissa (Uskonnonpedagogiikka)
Voit ehdottaa yleisesti tai tiettyyn seminaariin soveltuvaa tutkimuksen aihepiiriä, tutkimuskohdetta tai valmista aineistoa. Esimerkiksi:
Pitäisikö pyhän kokemuksia mielestäsi tutkia?
Onko seurakunnassasi toimintaa, jonka osallistujia haluaisit aiheesta haastateltavan?
Tai onko seurakuntalehdessä artikkeleita pyhästä tai Pyhä-painopisteestä, joihin olisi kiinnostavaa syventyä?
Voit tallentaa ehdotukseksi alla olevaan kommenttikenttään tai lähettää sähköisesti sihteerille, marjukka.laiho(at)evl.fi. Vastaukset 31.10.2011 mennessä. Muista lähettää myös yhteystietosi! Kaikkien vastanneiden kesken arvotaan kaksi (2) kappaletta Puhetta pyhästä -kirjoja (Jaakko Heinimäki & Hilkka Olkinuora, Kirkkohallitus 2010). Kiitos vastauksestasi jo etukäteen!
Iloa syksyyn toivottaa,
Pyhä Sihteeri
Lisätietoja: www.helsinki.fi/teol/ktel/
maanantai 17. lokakuuta 2011
maanantai 19. syyskuuta 2011
Voimauttava valokuva etsii pyhää
Pyhyys minussa, pyhyys sinussa.
Voiko sitä nähdä?
Voiko sitä edes yrittää tehdä näkyväksi?
Tällaiset kysymykset nousivat mieleeni opiskellessani voimauttavaa valokuvausta kahden vuoden ajan Miina Savolaisen ohjauksessa Aalto yliopiston Aalto PROn järjestämässä koulutuksessa. Opintojeni tarkoituksena oli syventää osaamistani voimauttavan valokuvan menetelmän käyttämisessä osana seurakuntapapin työtäni. Tämä tarkoitti henkilökohtaista prosessia, jota ilman menetelmän käyttö ei johda toivottuun lopputulokseen.
Voimauttava valokuva prosessissa liikun joka kerta hyvin aralla maaperällä.
Jos tuossa maastossa ei ole ensin itse kulkenut, niin mahdotonta on kulkea siinä toisenkaan ihmisen kanssa. Voimauttavassa valokuvassa näkymätön tulee näkyväksi tai ainakin sellaiseksi, että valokuvan tallentama ihminen aistii kuvassa olevan muutakin kuin mitä silmät näkevät. Menetelmää käyttäessäni voimistui kerta kerralta tunne, että olen kohtaamassa pyhää samalla, kun etsimme kuvaparin kanssa kuvaan sellaista, minkä hän kokee itseään voimauttavaksi.
Voimauttavan valokuvan menetelmässä valokuvaaminen ei olekaan pääasia.
Paljon tärkeämpää on yhdessä toisen kanssa käyty dialogi. Katsellaan yhdessä jo olemassa olevia valokuvia tai ainakin keskustellaan siitä, millaisia kuvia voisi olla olemassa (jos niitä olisi aikanaan otettu). Dialogin aikana käydään läpi mahdolliset kuvapelkoon liittyvät tunteet. Tässä prosessissa kamera on vain apuväline tuomaan esiin sellaista, mikä yhteisessä dialogissa on noussut tärkeänä esiin.
Tärkein väline voimauttavan valokuvan menetelmässä on katse.
Hyväksyvä katse rohkaisee. Jokaisella meistä on tarve tulla hyväksytyllä tavalla toisen ihmisen näkemäksi. Omakuvien avulla opettelemme yhdessä katsomaan itseä lempeämmin ja armollisemmin.
Menetelmässä valokuvaajan katse on osa dialogia kuvan päähenkilön kanssa.
Hänen katseensa rohkaisee ja tukee kuvan päähenkilöä avautumaan kameralle. Pakkoa ei ole, sillä voimauttavan valokuvan menetelmä on lempeä tapa kutsua toista mukaan prosessiin.
Voimautuminen on itsessä piilossa olevien voimavarojen tulemista näkyväksi. Itsensä hyväksyminen ja armollinen katsominen valokuvassa vahvistaa itsetuntoa. Menetelmän aikana tapahtunut kohdatuksi tulemisen kokeminen ilman taka-ajatuksia, avoimesti ja kuin salaisuutta ihmetellen johtaa kuvan päähenkilön voimautumiseen.
Kimmo Hurri, pastori, Janakkalan seurakunta
Lisätietoja:
www.voimauttavavalokuva.net
aaltopro.aalto.fi
Voiko sitä nähdä?
Voiko sitä edes yrittää tehdä näkyväksi?
Tällaiset kysymykset nousivat mieleeni opiskellessani voimauttavaa valokuvausta kahden vuoden ajan Miina Savolaisen ohjauksessa Aalto yliopiston Aalto PROn järjestämässä koulutuksessa. Opintojeni tarkoituksena oli syventää osaamistani voimauttavan valokuvan menetelmän käyttämisessä osana seurakuntapapin työtäni. Tämä tarkoitti henkilökohtaista prosessia, jota ilman menetelmän käyttö ei johda toivottuun lopputulokseen.
Voimauttava valokuva prosessissa liikun joka kerta hyvin aralla maaperällä.
Jos tuossa maastossa ei ole ensin itse kulkenut, niin mahdotonta on kulkea siinä toisenkaan ihmisen kanssa. Voimauttavassa valokuvassa näkymätön tulee näkyväksi tai ainakin sellaiseksi, että valokuvan tallentama ihminen aistii kuvassa olevan muutakin kuin mitä silmät näkevät. Menetelmää käyttäessäni voimistui kerta kerralta tunne, että olen kohtaamassa pyhää samalla, kun etsimme kuvaparin kanssa kuvaan sellaista, minkä hän kokee itseään voimauttavaksi.
Voimauttavan valokuvan menetelmässä valokuvaaminen ei olekaan pääasia.
Paljon tärkeämpää on yhdessä toisen kanssa käyty dialogi. Katsellaan yhdessä jo olemassa olevia valokuvia tai ainakin keskustellaan siitä, millaisia kuvia voisi olla olemassa (jos niitä olisi aikanaan otettu). Dialogin aikana käydään läpi mahdolliset kuvapelkoon liittyvät tunteet. Tässä prosessissa kamera on vain apuväline tuomaan esiin sellaista, mikä yhteisessä dialogissa on noussut tärkeänä esiin.
Tärkein väline voimauttavan valokuvan menetelmässä on katse.
Hyväksyvä katse rohkaisee. Jokaisella meistä on tarve tulla hyväksytyllä tavalla toisen ihmisen näkemäksi. Omakuvien avulla opettelemme yhdessä katsomaan itseä lempeämmin ja armollisemmin.
Menetelmässä valokuvaajan katse on osa dialogia kuvan päähenkilön kanssa.
Hänen katseensa rohkaisee ja tukee kuvan päähenkilöä avautumaan kameralle. Pakkoa ei ole, sillä voimauttavan valokuvan menetelmä on lempeä tapa kutsua toista mukaan prosessiin.
Voimautuminen on itsessä piilossa olevien voimavarojen tulemista näkyväksi. Itsensä hyväksyminen ja armollinen katsominen valokuvassa vahvistaa itsetuntoa. Menetelmän aikana tapahtunut kohdatuksi tulemisen kokeminen ilman taka-ajatuksia, avoimesti ja kuin salaisuutta ihmetellen johtaa kuvan päähenkilön voimautumiseen.
Kimmo Hurri, pastori, Janakkalan seurakunta
Lisätietoja:
www.voimauttavavalokuva.net
aaltopro.aalto.fi
keskiviikko 14. syyskuuta 2011
Kirkon (vasta)voima sukupolvelta toiselle: Kieli, kokemus, kulttuuri
Terveisiä Thüringenistä! Kesä kukki Zinzendorfin puutarhassa ja rypäleet kypsyivät kappelin ikkunan takana, kun muutama kymmentä kirkkoaktiivia kokoontui keskustelemaan uskon siirtämisestä sukupolvelta toiselle Neudietendorfiin, Erfurtin lähistölle. Pohjois-, Itä- ja Keski-Euroopan protestanttisten kirkkojen kirkkokonventti (Kirchenkonvent für Nord-, Ost- und Mitteleuropa) tuo vuosittain yhteen vaihtuvan maallikko- ja työntekijäjoukon tutustumaan toisiinsa ja toistensa kirkkoihin sekä vahvistamaan yhteistä perintöä nykyhaasteiden keskellä.
Kirkkokonventin historia rautaesiripun taakse jääneiden kirkkojen tukiverkostona on kokoontumisissa edelleen läsnä; toisen maailmansodan muisto tuntuu elävänä Itä- ja Keski-Euroopan kirkkojen tilanteessa. Keskusteluun nousevat usein uskontovastaisuus, sekularisaatio, kulttuurisen muistin katkeaminen, jotka toki ovat yleiseurooppalaisia ilmiöitä ja vaikuttavat arvoihin ja asenteisiin niin meillä kuin muualla. Vastavoimana kirkkokonventissa saa muutaman päivän nauttia Isä meidän -rukouksesta kielten sekamelskana, moniäänisestä virsilaulusta ja iltapäivän aivoriihistä, joista osallistujat ammentavat voimaannuttavia kokemuksia, tunnetta ja tietoa kotiin vietäväksi.
Tämänkertainen aihepiiri, uskon siirtäminen sukupolvelta toiselle, kirvoitti rikasta pohdintaa. Työryhmässämme keskusteltiin englanniksi muun muassa siitä, mikä uskonnossa on olennaista siirrettävää: kieli, kokemus, kulttuuri - vaiko nämä kaikki? Samalla haastoimme itsemme keskustelemaan uskosta ilman äidinkielen hienosäätöä, saimme historiallisia kokemuksia Lutherin asuinsijoilla kulkiessamme, ja vahvistimme kirkollista kulttuuria viettämällä joka-aamuista monikielistä messua. Kenties uskon siirtämisessä ei olekaan kyse joko-tai -asetelmasta, vaan sekä-että. Kieli ilman kokemusta on tyhjää, yhteisistä kokemuksista taas muodostuu yhteistä kulttuuria. Tekemällä oppii, elämällä tässä ja nyt, kokonaisvaltaisesti - parhaiten ilon kautta. Tämän aarteen talletin rinkkaani, kun jatkoin matkaani kokouksesta eteenpäin.
Viikonlopun ajan sain tutustua myös evankelisen St. Briccius und Immanuel -seurakunnan toimintaan vierailemalla seurakuntapedagogin luona Magdeburgissa. Pelkän saksankielen käyttö saattoi rajoittaa teologista keskusteluamme, mutta paljon ehdin oppia kaupungin historiasta ja kirkollisesta tilanteesta. Elben varressa sijaiseva Magdeburg on aina ollut idän ja lännen rajalla. Toisen maailmansodan jälkeen se oli Itä-Saksan tuhottu mutta merkittävä teollisuuskaupunki, joka nyt on kohdannut rakennemuutoksen ja pakenevan väestön haasteet. Rikas mutta rankka historia näkyykin kaupungissa, muinaista keisari Ottoa juhlitaan keskiaikaisin menoin mutta nykykulttuurin sisältö on hakusessa. Itä-Saksan ateistinen perintö on vahvaa ja kirkko näyttäytyy edelleen marginaaliryhmien (vasta)voimana.
Tällaisessa tilanteessa kirkko on ajautumassa entistä ahtaammalle. Seurakuntia yhdistetään kuten meilläkin, enemmän ja vähemmän onnistuneesti, ja jumalanpalveluksiin osallistuu vain kourallinen vanhoja seurakuntalaisia. Varojen ja työvoiman puutteessa vanha kirkko puutarhoineen jää vähälle hoidolle. Lapset ja nuoret osallistuvat, mutta vanhempansa eivät. Seurakuntapedagogin valtasikin sama huoli kuin kirkkokonventin kokousväen: Miten siirtää uskon sisältöjä uusille sukupolville? Miten kirkollinen perintö ja perinne säilyy sukupolvien katkosten yli - vai säilyykö?
Protestanttiset kirkot ovat merkittävä osa eurooppalaisen yhteiskunnan kehityshistoriaa. Kansankielet, lukutaito, koululaitos; kapitalismi, individualismi, työnarkomania - historiallisia tulkintakehyksiä on monia. Protestanttisten kirkkojen alkuviljaa on ollut uudistaminen - vallitseviin epäkohtiin kohdistuva protesti. Jos kirkolla vielä on tästä historiastaan jäljellä edes siemen, sen varjeleminen on äärimmäisen tärkeää. Kirkon mahdollinen voima on olla vastavoima, oppositio. Kirkko ei ole maailmasta, vaikka se elääkin maailmassa. Osaammeko ja uskallammeko varjella tätä perintöä omassa elämässämme? Mukaudummeko muottiin ja unohdamme haaveet paremmasta maailmasta ja taivasten valtakunnasta? Minne vie kirkkotie tässä ja nyt - entä tulevaisuudessa?
Vain elävää perintöä voidaan siirtää eteenpäin, unohdettua ei. Muistin säilyttämiseksi kristillisen perinnön tulisi koskettaa koko elämää. Aineellisen mukavuuden keskellä hyvinvointi ei ole jakautunut tasaisesti, ihmisten hätä lakannut tai paratiisi laskeutunut hyvinvointisuomeen. Työtä riittää. Tehdään sitä, rohkeasti ja ilolla. Yes, we can.
Lisätietoja:
Uutinen kirkkokonventin tapaamisesta (saksaksi)
Evangelisches Augustinerkloster zu Erfurt
Die Ev. Kirchengemeinde St. Briccius und Immanuel
Hengen ja ruumiin ravintoa Kappelin ikkunan takana. (Kuvaaja: N. Lehmusoksa)
Kirkkokonventin historia rautaesiripun taakse jääneiden kirkkojen tukiverkostona on kokoontumisissa edelleen läsnä; toisen maailmansodan muisto tuntuu elävänä Itä- ja Keski-Euroopan kirkkojen tilanteessa. Keskusteluun nousevat usein uskontovastaisuus, sekularisaatio, kulttuurisen muistin katkeaminen, jotka toki ovat yleiseurooppalaisia ilmiöitä ja vaikuttavat arvoihin ja asenteisiin niin meillä kuin muualla. Vastavoimana kirkkokonventissa saa muutaman päivän nauttia Isä meidän -rukouksesta kielten sekamelskana, moniäänisestä virsilaulusta ja iltapäivän aivoriihistä, joista osallistujat ammentavat voimaannuttavia kokemuksia, tunnetta ja tietoa kotiin vietäväksi.
Kirkkokonventin väkeä 2011 (Kuvaaja: J. Holm)
Tämänkertainen aihepiiri, uskon siirtäminen sukupolvelta toiselle, kirvoitti rikasta pohdintaa. Työryhmässämme keskusteltiin englanniksi muun muassa siitä, mikä uskonnossa on olennaista siirrettävää: kieli, kokemus, kulttuuri - vaiko nämä kaikki? Samalla haastoimme itsemme keskustelemaan uskosta ilman äidinkielen hienosäätöä, saimme historiallisia kokemuksia Lutherin asuinsijoilla kulkiessamme, ja vahvistimme kirkollista kulttuuria viettämällä joka-aamuista monikielistä messua. Kenties uskon siirtämisessä ei olekaan kyse joko-tai -asetelmasta, vaan sekä-että. Kieli ilman kokemusta on tyhjää, yhteisistä kokemuksista taas muodostuu yhteistä kulttuuria. Tekemällä oppii, elämällä tässä ja nyt, kokonaisvaltaisesti - parhaiten ilon kautta. Tämän aarteen talletin rinkkaani, kun jatkoin matkaani kokouksesta eteenpäin.
"Ken tästä portista käy..." Luther astui tästä ovesta luostariin. (Kuvaaja: M. Laiho)
Viikonlopun ajan sain tutustua myös evankelisen St. Briccius und Immanuel -seurakunnan toimintaan vierailemalla seurakuntapedagogin luona Magdeburgissa. Pelkän saksankielen käyttö saattoi rajoittaa teologista keskusteluamme, mutta paljon ehdin oppia kaupungin historiasta ja kirkollisesta tilanteesta. Elben varressa sijaiseva Magdeburg on aina ollut idän ja lännen rajalla. Toisen maailmansodan jälkeen se oli Itä-Saksan tuhottu mutta merkittävä teollisuuskaupunki, joka nyt on kohdannut rakennemuutoksen ja pakenevan väestön haasteet. Rikas mutta rankka historia näkyykin kaupungissa, muinaista keisari Ottoa juhlitaan keskiaikaisin menoin mutta nykykulttuurin sisältö on hakusessa. Itä-Saksan ateistinen perintö on vahvaa ja kirkko näyttäytyy edelleen marginaaliryhmien (vasta)voimana.
Keskiaikaista (ruoka)kulttuuria Magdeburgissa. (Kuvaaja: M.Laiho)
Tällaisessa tilanteessa kirkko on ajautumassa entistä ahtaammalle. Seurakuntia yhdistetään kuten meilläkin, enemmän ja vähemmän onnistuneesti, ja jumalanpalveluksiin osallistuu vain kourallinen vanhoja seurakuntalaisia. Varojen ja työvoiman puutteessa vanha kirkko puutarhoineen jää vähälle hoidolle. Lapset ja nuoret osallistuvat, mutta vanhempansa eivät. Seurakuntapedagogin valtasikin sama huoli kuin kirkkokonventin kokousväen: Miten siirtää uskon sisältöjä uusille sukupolville? Miten kirkollinen perintö ja perinne säilyy sukupolvien katkosten yli - vai säilyykö?
St. Briccius-kirkon villiintyvä puutarha kalterien takana. (Kuvaaja: M.Laiho)
Protestanttiset kirkot ovat merkittävä osa eurooppalaisen yhteiskunnan kehityshistoriaa. Kansankielet, lukutaito, koululaitos; kapitalismi, individualismi, työnarkomania - historiallisia tulkintakehyksiä on monia. Protestanttisten kirkkojen alkuviljaa on ollut uudistaminen - vallitseviin epäkohtiin kohdistuva protesti. Jos kirkolla vielä on tästä historiastaan jäljellä edes siemen, sen varjeleminen on äärimmäisen tärkeää. Kirkon mahdollinen voima on olla vastavoima, oppositio. Kirkko ei ole maailmasta, vaikka se elääkin maailmassa. Osaammeko ja uskallammeko varjella tätä perintöä omassa elämässämme? Mukaudummeko muottiin ja unohdamme haaveet paremmasta maailmasta ja taivasten valtakunnasta? Minne vie kirkkotie tässä ja nyt - entä tulevaisuudessa?
"Ei polku tää vie mihinkään..." St. Briccius, puutarha. (Kuvaaja: M.Laiho)
Vain elävää perintöä voidaan siirtää eteenpäin, unohdettua ei. Muistin säilyttämiseksi kristillisen perinnön tulisi koskettaa koko elämää. Aineellisen mukavuuden keskellä hyvinvointi ei ole jakautunut tasaisesti, ihmisten hätä lakannut tai paratiisi laskeutunut hyvinvointisuomeen. Työtä riittää. Tehdään sitä, rohkeasti ja ilolla. Yes, we can.
Lisätietoja:
Uutinen kirkkokonventin tapaamisesta (saksaksi)
Evangelisches Augustinerkloster zu Erfurt
Die Ev. Kirchengemeinde St. Briccius und Immanuel
tiistai 23. elokuuta 2011
Aika pyhää puhetta!
Olen uskonut uuteen kieleen. Siis siihen, että kaikki muuttuu paremmaksi, jos ilmaisemme kristinuskon sisällöt arkisella kielellä. Sunnuntaina käytäisiin messussa ja lapsetkin pääsisivät ehtoolliselle. Perheissä opetettaisiin taas tunnollisemmin iltarukous. Eri sukupolvet keskustelisivat hengellisistä kysymyksistä siinä missä säästä ja terveydestä. Kokonaisvaltainen ihmiskäsitys pitäisi julkisessakin puheessa sisällään hengellisen ulottuvuuden.
Ymmärtää ken haluaa
Mutta ei se niin mene. Aika pyhä! -seminaarissa kielentutkija Pirjo Hiidenmaa sanoi napakasti, että ihmiset käsittävät itselleen vieraita asioita, jos haluavat. Esimerkiksi suomalaiset katsovat kovin kiinnostuneina Frendejä telkkarista, vaikka meillä useimmilla ei ole mitään kokemusta siitä kielestä ja kulttuurista, jossa New Yorkin nuoret aikuiset elävät. Rosin, Rachelin, Monican ja Chandlerin kieli ja baarikulttuuri ovat jotain ihan muuta kuin Äänekosken ABC:n nurkilla parveilu tai maitotölkin ja lenkin haku. Heidän tarinansa menee kuitenkin kaupaksi lenkinpurijalle.
Johan se olisi pitänyt hoksata Jeesuksesta. Mestarin toiminnan pitkäkestoisten vaikutusten perusteella on selvää, että hän esitti asiansa niin, että varsin useat halusivat ymmärtää, mitä hän viesti. Vastustajia ja ymmärtämättömiäkin tosin riitti. Tämän kaiken hän tuntui tekevän ilman sen suurempaa strategiatyötä ja toimintasuunnitelmaa, menetelmänä pyhä huolettomuus ja kohtaaminen. Mikä nyt sitten mättää?
Keskustelu luo ymmärrettävää kieltä
Aika pyhä! -seminaarissa minua kohotti sivistyneiden ihmisten (osallistujien ja alustajien) keskustelu kristillisen kielen luonteesta. Paneelissa kohtasivat vapaa filosofi, Suomen akatemian johtaja, MTV 3:n toimittaja, FST:n toimittaja ja piispainkokouksen pääsihteeri. Olin iloinen heidän ilmeisestä halustaan selvittää ja jakaa ajatuksiaan. Se sai minut ajattelemaan, että halu kiinnittyä johonkin asiaan ei ehkä ole niinkään kiinni siitä, miten puhutaan, vaan ketkä puhuvat ja miltä se tuntuu.
Seurakuntalaiset taitavat puhua ihan liian vähän kirkossa ja kirkosta. Se ei varmaan ole työntekijöiden vika, tilanne on vaan ajautunut tällaiseksi. Syyllisiä ei kannatakaan etsiä, kun on kiire vetää aarre pois suosta. Enkä vieläkään keksi muuta konstia parannukseen kuin puhuminen ja kuunteleminen. On lähdettävä halusta ymmärtää toista ihmistä ja aidosti ilmaistava käytössä oleva yhteisen ajattelun tila. Tämä tapahtuu, kun kuuntelee tarkkaan ja vastaa kielellä, jota on kuullut toisen käyttävän. On myös monia tilanteita, joissa voin vaatia toiselta saman: ansaitsen tulla kuulluksi omalla kielelläni.
Uskonto on kieli
Paneelissa oltiin yhtä mieltä siitä, että uskonto itsessään on kieli, jonka rakenteilla ja symboleilla pystytään ilmaisemaan sellaista todellisuutta, jota muilla kielillä ei tavoita. Samoin kuin saameksi pystyy puhumaan lumesta paljon vivahteikkaammin kuin suomeksi, voi kristinuskonkielellä kuvata ihmisen sisintä toisin kuin luonnontieteen kielellä. Kielitaitoa yleensä arvostetaan.
Jos emme puhu uskontoa, emme välitä lapsillemme enää sitä uskonnon kielitaitoa, jonka itse hallitsemme. Moni kokee, ettei hallitse omaa uskonnon kieltään tai oikein edes tiedä, onko se oma vai ei. Perusasiat kuitenkin tunnutaan tuntevan. Kun sattuu onnettomuus, kokoonnutaan yhteen ja turvaudutaan pyhään kauneuteen ja hellyyteen.
Uskonkielen ja nykyisen arjen välillä on siis edelleen yhteys. Tarttumapinta vahvistuu, kun sanoitamme sitä. Sitä paitsi olen huomannut, että aina, kun joku haluaa sanoa jotakin syvällistä elämästä tai kuolemasta, niin vakaumuksesta riippumatta hänen puheensa muuttuu hengelliseksi – siis siinä vaiheessa, kun ajatus on ehtinyt pitkälle ja elämän rajallisuuden todellisuus on käsillä. Pyhän taito ei siis helposti katoa, vain suuri pinnallisuus peittää sen hetkittäin näkyvistä.
Anita Ahtiainen, kouluttaja, Seurakuntien Lapsityön Keskus ry
Lisätietoja:
SLK:n Aika pyhä!-materiaali:
http://www.evl-slk.fi/tyon_tueksi/kirjat_ja_materiaalit/aika_pyha!/
Aika pyhä! -seminaarin parhaat palat videoklippeinä:
http://bambuser.com/channel/UtrTV/broadcast/1900456?broadcast-tabs=comments
http://bambuser.com/channel/UtrTV/broadcast/1902266
Ymmärtää ken haluaa
Mutta ei se niin mene. Aika pyhä! -seminaarissa kielentutkija Pirjo Hiidenmaa sanoi napakasti, että ihmiset käsittävät itselleen vieraita asioita, jos haluavat. Esimerkiksi suomalaiset katsovat kovin kiinnostuneina Frendejä telkkarista, vaikka meillä useimmilla ei ole mitään kokemusta siitä kielestä ja kulttuurista, jossa New Yorkin nuoret aikuiset elävät. Rosin, Rachelin, Monican ja Chandlerin kieli ja baarikulttuuri ovat jotain ihan muuta kuin Äänekosken ABC:n nurkilla parveilu tai maitotölkin ja lenkin haku. Heidän tarinansa menee kuitenkin kaupaksi lenkinpurijalle.
Johan se olisi pitänyt hoksata Jeesuksesta. Mestarin toiminnan pitkäkestoisten vaikutusten perusteella on selvää, että hän esitti asiansa niin, että varsin useat halusivat ymmärtää, mitä hän viesti. Vastustajia ja ymmärtämättömiäkin tosin riitti. Tämän kaiken hän tuntui tekevän ilman sen suurempaa strategiatyötä ja toimintasuunnitelmaa, menetelmänä pyhä huolettomuus ja kohtaaminen. Mikä nyt sitten mättää?
Keskustelu luo ymmärrettävää kieltä
Seurakuntalaiset taitavat puhua ihan liian vähän kirkossa ja kirkosta. Se ei varmaan ole työntekijöiden vika, tilanne on vaan ajautunut tällaiseksi. Syyllisiä ei kannatakaan etsiä, kun on kiire vetää aarre pois suosta. Enkä vieläkään keksi muuta konstia parannukseen kuin puhuminen ja kuunteleminen. On lähdettävä halusta ymmärtää toista ihmistä ja aidosti ilmaistava käytössä oleva yhteisen ajattelun tila. Tämä tapahtuu, kun kuuntelee tarkkaan ja vastaa kielellä, jota on kuullut toisen käyttävän. On myös monia tilanteita, joissa voin vaatia toiselta saman: ansaitsen tulla kuulluksi omalla kielelläni.
Uskonto on kieli
Paneelissa oltiin yhtä mieltä siitä, että uskonto itsessään on kieli, jonka rakenteilla ja symboleilla pystytään ilmaisemaan sellaista todellisuutta, jota muilla kielillä ei tavoita. Samoin kuin saameksi pystyy puhumaan lumesta paljon vivahteikkaammin kuin suomeksi, voi kristinuskonkielellä kuvata ihmisen sisintä toisin kuin luonnontieteen kielellä. Kielitaitoa yleensä arvostetaan.
Jos emme puhu uskontoa, emme välitä lapsillemme enää sitä uskonnon kielitaitoa, jonka itse hallitsemme. Moni kokee, ettei hallitse omaa uskonnon kieltään tai oikein edes tiedä, onko se oma vai ei. Perusasiat kuitenkin tunnutaan tuntevan. Kun sattuu onnettomuus, kokoonnutaan yhteen ja turvaudutaan pyhään kauneuteen ja hellyyteen.
Uskonkielen ja nykyisen arjen välillä on siis edelleen yhteys. Tarttumapinta vahvistuu, kun sanoitamme sitä. Sitä paitsi olen huomannut, että aina, kun joku haluaa sanoa jotakin syvällistä elämästä tai kuolemasta, niin vakaumuksesta riippumatta hänen puheensa muuttuu hengelliseksi – siis siinä vaiheessa, kun ajatus on ehtinyt pitkälle ja elämän rajallisuuden todellisuus on käsillä. Pyhän taito ei siis helposti katoa, vain suuri pinnallisuus peittää sen hetkittäin näkyvistä.
Anita Ahtiainen, kouluttaja, Seurakuntien Lapsityön Keskus ry
Lisätietoja:
SLK:n Aika pyhä!-materiaali:
http://www.evl-slk.fi/tyon_tueksi/kirjat_ja_materiaalit/aika_pyha!/
Aika pyhä! -seminaarin parhaat palat videoklippeinä:
http://bambuser.com/channel/UtrTV/broadcast/1900456?broadcast-tabs=comments
http://bambuser.com/channel/UtrTV/broadcast/1902266
maanantai 15. elokuuta 2011
Syksy alkaa pyhää katsellen
”Pyhimmät tapahtumat ovat salaisuuksia. Siksi ne syntyvät öisin.”
Lomalle lompsis – niin päättyi kevätkausi blogistanissa yhtäkkiä. Kesäreissuilta oli vakaa aikomus kirjoitella, mutta etäisyyden ottaminen taisi tehdä hyvää. ”Joskus täytyy mennä kauemmas, jotta näkee lähemmäs.”
”Joskus pyhä ei vain tule näkyviin ennen kuin Jumala itse sammuttaa valot.”
Kun usva nousee järveltä tai valkohäntäpeura jähmettyy tuijottamaan tien varteen, näen pyhän kertovan itsestään sanattomalla kielellä. Kun tangon pyörteissä aika katoaa ja liike vie mennessään, pyhä kulkee voimallisesti koko kehon lävitse. Kun aurinko hellii lämmöllään ja järvivesi pehmeydellään, pyhä tulee iholle.
”Kuljemmepa minne tahansa, pyhä on edessä ja takana, mennessä ja tulevassa.”
Kun kesän on lepuuttanut silmiään luonnon kauneudessa, voi syksyn alkajaisiksi tarkentaa zoomia. Näin tehdään myös Pyhän uusilla sivuilla, joilla keskitytään visuaalisuuteen: evl.fi/katselepyhaa. Kuvaan voi uppoutua oheisten posti-/mietiskelykorttien grafiikassa, kesäblogin tarinoissa pieniapyhiahetkia.blogspot.com tai upeita valokuvia tarjoavan kuvapankin poluilla www.kuvio.helsinki.fi/pyhanpolut/.
Silmiä hivelevän kaunista syksyä toivottaa,
Pyhä Sihteeri
Kirjoituksessa lainatut tekstit esiintyvät uusissa Pyhä-postikorteissa. Ne ovat teoksesta Puhetta pyhästä (Jaakko Heinimäki & Hilkka Olkinuora 2011, Kirkkohallitus).
perjantai 17. kesäkuuta 2011
Näkyvän pyhän jäljillä
Kevään aikana työn alla on ollut Pyhän polut -kuvapankki. Kuvapankki on osa Pyhä visuaalisuuteen keskittyvää materiaalia: evl.fi/katselepyhaa. Tässä blogissa valokuvaaja johdattaa lukijan havainnoimaan näkyvää pyhää, pyhiä rakennuksia ja kuvien kieltä: "...tuskin kukaan lähestyy kuvakohdetta yhtä hitaasti kuin valokuvaaja silloin, kun hän verkkaisesti käveli kohti kaukana siintävää rakennusta".
Näkyvä pyhä
Pyhä on helppo mieltää joksikin takaiseksi, suljetuksi ja saavuttamattomaksi - joksikin mikä esiintyy vain harvoin, useimmiten kaukaisessa menneisyydessä. Ilmestyessään tämä harvinainen pyhä aiheuttaa usein myyttiset mittasuhteet saavuttavia mullistuksia.
Pyhä on kuitenkin yllättävän usein jotain aivan toisenlaista: visuaalista, näkyvää, kouriintuntuvaa. Esimerkiksi suomalaisessa muinaisuskonnossa yksittäiset jylhät pyhät puut, kalmaiset kosteikot ja pyhät lehdot henkivät nimenomaan visuaalisia erityispiirteitä.
Pyhien lehtojen jälkeinen ihminen jäsentää omaa ympäristöään ennen kaikkea laajalla rakennustoiminnalla. Erilaiset rakentamistavat ovatkin suorinta ilmaisua kulloisestakin elämismaailmastamme. Ihminen antaa rakennustensa avulla ympäristölle merkityksiä: glorifioi, mystifioi, rationalisoi, latteuttaa, väheksyy. Kirkkoarkkitehtuuri tarjoaa keskeisen kulminaatiopisteen tässä merkitysten muuttuvassa kentässä. Kirkkoarkkitehtuuri on rakennettua, konstruoitua pyhää silloinkin, kun se haluaa kieltää aikaisemmat tulkinnat ja olla vain eräänlainen pyhän negaatio.
Pyhä ja arkkitehtuuri
Kirkkoarkkitehtoninen kulttuuriperintö on syntynyt eri aikoina, eri paikoissa ja erilaisten teologisten vaikutteiden alaisena. Ei olekaan syytä olettaa, että jokaista kirkkorakennusta voitaisiin kutsua pyhäksi – tai ilmaisevan sitä – tietyllä yhtenäisellä tavalla. Pikemminkin voidaan ajatella, että erilaiset kirkkorakennukset ilmaisevat pyhän erilaisia ominaisuuksia.
Tässä piilee lähtökohta työn alla oleviin Pyhän polkuihin. Paitsi että pyhän luokse on useimmiten lähdettävä – kuten pyhiinvaeltajien aikoinaan – on polun valintakin merkittävä tehtävä. Eri poluilta tapaa aina jotain uutta ja erilaista. Pyhän polut -kuvapankki tarjoaa kuusi erilaista taipaletta pyhän äärelle. Kullakin polulla on oma teemansa, jota avataan polun pääsivulla. Lopulta jokainen "polkukokemus" on kuitenkin jokaisen oma, henkilökohtainen. Se voi olla sivusta seuraava, kyselevä tai kriittinen.
Koska nettikokemus on usein aikamoista poukkoilua (jota mitattaessa käytetään muuten termiä "bounce rate"), esitän alla muutaman huomion siitä, mitä Pyhän poluilta löytyvien kuvien taakse kätkeytyy.
Kyse on ennen kaikkea ajasta ja sen kokemisesta
Vaikka kuinka koittaisi netin ääressä hidastella, tuskin kukaan lähestyy kuvakohdetta yhtä hitaasti kuin valokuvaaja silloin, kun hän verkkaisesti käveli kohti kaukana siintävää rakennusta. Harvoin valokuvaaja tyytyi myöskään ainokaiseen otokseen saavuttuaan viimein perille. Pikemminkin hän kartoitti kohteen kuin kissa uuden reviirinsä, nurkka nurkalta. Sen jälkeen oli aika tutkia erilaisia kuvakulmia rakennukseen. Yksi näistä valittiin Pyhän polut -sarjaan katseltavaksi. Kokonaista retkeä voi seurata klikkaamalla rakennuksen nimeä ja katselemalla lisäkuvia Kuvio kuva-arkistosta.
Toinen ajallinen piirre liittyy kuvakohteiden teemaan; jokin piirre voi näyttää historiallisesti varhaisessa esimerkissä valjulta ja mitättömältä "kehittyneempien" kohteiden rinnalla. Tällainen varhainen esimerkki voi kuitenkin henkiä jotain ainutkertaista, alkuperäistä ja autenttista.
Samalla se voi nostattaa mieliin sen yhteiskunnallisen tilanteen, jolloin rakennustelineet vielä reunustivat kohdetta. Usein pätee sääntö "mitä pahempi tyranni (maallinen tai kirkollinen), sitä upeampaa rakentamista" – mutta aika kultaa muistot. Hidasta oli joskus myös rakentaminen ja työn aikana ehdittiin nähdä monenlaisia vallanpitäjiä. Esimerkiksi Kölnin katedraalin katolla nostokurjet viipyivät kokonaista 300 vuotta ja iskostuivat jo kaupunkikuvaan.
Edellä mainittu alkuperäisyyden käsite on myös hieman hankala käsite. Rakennushistoria etenee yhtä vähän suoraviivaisesti kuin historia yleensä. Pian katsojalla voikin olla edessään autenttinen kopio, alkuperäistä palvotumpi. Näiden kuvallisten arvoitusten pariin palaamme heti lomakauden jälkeen. Kaunista kesää!
TT Arto Kuorikoski, tutkijatohtori, HY/Käytännöllisen teologian osasto
Lisätietoja Kuvio kuva-arkistosta: www.kuvio.helsinki.fi
Näkyvä pyhä
Pyhä on helppo mieltää joksikin takaiseksi, suljetuksi ja saavuttamattomaksi - joksikin mikä esiintyy vain harvoin, useimmiten kaukaisessa menneisyydessä. Ilmestyessään tämä harvinainen pyhä aiheuttaa usein myyttiset mittasuhteet saavuttavia mullistuksia.
Pyhä on kuitenkin yllättävän usein jotain aivan toisenlaista: visuaalista, näkyvää, kouriintuntuvaa. Esimerkiksi suomalaisessa muinaisuskonnossa yksittäiset jylhät pyhät puut, kalmaiset kosteikot ja pyhät lehdot henkivät nimenomaan visuaalisia erityispiirteitä.
Pyhien lehtojen jälkeinen ihminen jäsentää omaa ympäristöään ennen kaikkea laajalla rakennustoiminnalla. Erilaiset rakentamistavat ovatkin suorinta ilmaisua kulloisestakin elämismaailmastamme. Ihminen antaa rakennustensa avulla ympäristölle merkityksiä: glorifioi, mystifioi, rationalisoi, latteuttaa, väheksyy. Kirkkoarkkitehtuuri tarjoaa keskeisen kulminaatiopisteen tässä merkitysten muuttuvassa kentässä. Kirkkoarkkitehtuuri on rakennettua, konstruoitua pyhää silloinkin, kun se haluaa kieltää aikaisemmat tulkinnat ja olla vain eräänlainen pyhän negaatio.
Pyhä ja arkkitehtuuri
Kirkkoarkkitehtoninen kulttuuriperintö on syntynyt eri aikoina, eri paikoissa ja erilaisten teologisten vaikutteiden alaisena. Ei olekaan syytä olettaa, että jokaista kirkkorakennusta voitaisiin kutsua pyhäksi – tai ilmaisevan sitä – tietyllä yhtenäisellä tavalla. Pikemminkin voidaan ajatella, että erilaiset kirkkorakennukset ilmaisevat pyhän erilaisia ominaisuuksia.
Tässä piilee lähtökohta työn alla oleviin Pyhän polkuihin. Paitsi että pyhän luokse on useimmiten lähdettävä – kuten pyhiinvaeltajien aikoinaan – on polun valintakin merkittävä tehtävä. Eri poluilta tapaa aina jotain uutta ja erilaista. Pyhän polut -kuvapankki tarjoaa kuusi erilaista taipaletta pyhän äärelle. Kullakin polulla on oma teemansa, jota avataan polun pääsivulla. Lopulta jokainen "polkukokemus" on kuitenkin jokaisen oma, henkilökohtainen. Se voi olla sivusta seuraava, kyselevä tai kriittinen.
Koska nettikokemus on usein aikamoista poukkoilua (jota mitattaessa käytetään muuten termiä "bounce rate"), esitän alla muutaman huomion siitä, mitä Pyhän poluilta löytyvien kuvien taakse kätkeytyy.
Kyse on ennen kaikkea ajasta ja sen kokemisesta
Vaikka kuinka koittaisi netin ääressä hidastella, tuskin kukaan lähestyy kuvakohdetta yhtä hitaasti kuin valokuvaaja silloin, kun hän verkkaisesti käveli kohti kaukana siintävää rakennusta. Harvoin valokuvaaja tyytyi myöskään ainokaiseen otokseen saavuttuaan viimein perille. Pikemminkin hän kartoitti kohteen kuin kissa uuden reviirinsä, nurkka nurkalta. Sen jälkeen oli aika tutkia erilaisia kuvakulmia rakennukseen. Yksi näistä valittiin Pyhän polut -sarjaan katseltavaksi. Kokonaista retkeä voi seurata klikkaamalla rakennuksen nimeä ja katselemalla lisäkuvia Kuvio kuva-arkistosta.
Toinen ajallinen piirre liittyy kuvakohteiden teemaan; jokin piirre voi näyttää historiallisesti varhaisessa esimerkissä valjulta ja mitättömältä "kehittyneempien" kohteiden rinnalla. Tällainen varhainen esimerkki voi kuitenkin henkiä jotain ainutkertaista, alkuperäistä ja autenttista.
Samalla se voi nostattaa mieliin sen yhteiskunnallisen tilanteen, jolloin rakennustelineet vielä reunustivat kohdetta. Usein pätee sääntö "mitä pahempi tyranni (maallinen tai kirkollinen), sitä upeampaa rakentamista" – mutta aika kultaa muistot. Hidasta oli joskus myös rakentaminen ja työn aikana ehdittiin nähdä monenlaisia vallanpitäjiä. Esimerkiksi Kölnin katedraalin katolla nostokurjet viipyivät kokonaista 300 vuotta ja iskostuivat jo kaupunkikuvaan.
Edellä mainittu alkuperäisyyden käsite on myös hieman hankala käsite. Rakennushistoria etenee yhtä vähän suoraviivaisesti kuin historia yleensä. Pian katsojalla voikin olla edessään autenttinen kopio, alkuperäistä palvotumpi. Näiden kuvallisten arvoitusten pariin palaamme heti lomakauden jälkeen. Kaunista kesää!
TT Arto Kuorikoski, tutkijatohtori, HY/Käytännöllisen teologian osasto
Lisätietoja Kuvio kuva-arkistosta: www.kuvio.helsinki.fi
torstai 9. kesäkuuta 2011
Matkaraportti: 120 000 ilomieltä luterilaisilla kesäfestareilla
Olin viime viikolla Dresdenissä, itäisessä Saksassa. Niin oli muutama muukin. Kaupungin hotellit varattiin täyteen vuosi sitten; nyt kesäkuun ensimmäisinä päivinä piiiiiiiiiitkät raitiovaunut olivat täynnä vihreissä kirkkopäivähuiveissa kulkevaa kansaa ja koko kaupungin kymmenien barokkikirkkojen ovilla seisoi lähes poikkeuksetta kyltti ”Kirche überfüllt”, kirkko ylitäynnä. Kirkon ulkopuolella tungeksi vielä lähes 100 hengen joukko suoraa videokuvaa katsellen.
Kyseessä ei ollut massiivinen kauneimmat joululaulut -tapahtuma tai häämessujen sarja. Nämä olivat Saksan kirkkopäivät eli ihan tavalliset kaiken kansan kokoontumisajot, joita järjestää maan luterilaisen väestönosan maallikkoliike. Kohderyhmänä tapahtumalle eivät kuitenkaan ole vain tietyn tunnustuskunnan tai liikkeen sisäpiiriaktiivit vaan koko yhteiskunta. Iloinen viesti näkyi ja kuului: ”nicht nur für die Kirche, sondern in der ganzen Gesellschaft”. Kun meillä lakitetaan Manta, täällä viitan sai keskusaukion Martti-patsas.
Tapahtumassa ei ole kyse myöskään hetkellisestä mielijohteesta, sillä tätä hulinaa tapahtuu säännöllisesti joka toinen vuosi. Aina helatorstain aikaan jokin Saksan kaupunki pulppuaa viiden päivän ajan hengellistä ohjelmaa uskontodialogista tanssijumalanpalvelukseen, huippupoliitikon puheesta stadionkonsertteihin. Kaikki tapahtuu vapaaehtoisvoimin, suurelta osin nuorten avustuksella; hulisevassa kaupungissa Helfer ja Helferin ojensivat auttavan kätensä oli kyse sitten eksyneestä tai pyörtyneestä kirkkoturistista. Yhdessä tekemisen meininki näkyi niin esiteltävissä aktiviteeteissa kuin kaikissa tapahtumajärjestelyissä, jotka oli tehty mahdollisimman ympäristöystävällisesti ja saavutettavasti, tietysti. Tämä näkyy myös avaran tehdashallin pahvisista istuinpenkeistä; käynnissä on aamun raamattutunti ja penkit ovat täynnä, tietysti.
Suomalaisen kirkollisen keskustelun kuumat hitit – homoseksuaalisuus ja naispappeus – olivat ohjelmatarjonnassa raikasta o(l)lutta ja mennyttä, tai ainakin mainstreamia. Ketä kiinnostaa, kun keskustella voi myös yhteiskunnallisesta oikeudenmukaisuudesta ja anteeksiannosta? Kirkkopäiväliikkeellä rakennettiin ja rakennetaan rauhaa alhaalta ylöspäin; sodan, rautaesiripun ja maallistumisen jälkeen. Rauhanliikkeen hengellisyyteen ei kuulu kysellä taivaspaikkapassia lähimmäiseltä. Mitäpä jos sen sijaan hiljentyisimme kaikki yhdessä ekumeeniseen taizérukoukseen ja sytyttäisimme kynttilät? Se kun on suljetun pikkukirkkopietismin sijaan näiden karkeloiden hengellistä peruskauraa.
Dresdenin jälleenrakennetussa kaupungissa tunnelma oli jotakin suomalaisen kesäfestarin, massiivisen gospelkonsertin ja sambakarnevaalin välimaastosta. Paitsi että menossa oli luterilainen hengellinen tapahtuma. Siis mitä? Tästä tapahtuman perusluonteesta minun täytyi vähän väliä muistuttaa itseäni. Toisinaan koin olevani Helsingin juhlaviikoilla, toisinaan helluntailiikkeen ylistyskonsertissa. Epätodellinen hetki iski esimerkiksi silloin, kun artisti sai täpötäyden stadionin heiluttamaan kirkkopäivähuivejaan ja tekemään aaltoja.
Tai silloin, kun nuoret ottivat keskipäivän aurinkoa torin katukiveyksellä ja vähän vanhemmat patsastelivat katu-uskottavasti tuopposesta virkistyen. Samalla kaikki kuuntelivat siitä ylibuukatusta kirkosta kaiuttimien kautta kuuluvaa keskustelua tai musiikkia. Elämä tuntui olevan tässä ja nyt, kokonaisuutena ja kaikkinensa, hengellisesti sekä hengessä että ruumiissa. "Kaikki on hyvin ja voin relata, antaa hyvän tunnelman virran viedä."
Jäin koukkuun, hurahdin. Haluan tätä lisää. Voiko tämä minun oma luterilaisuuteni todella saada aikaan tällaisen fiiliksen? Ja mistä sitä saataisiin meillekin?
Lisätietoja Saksan kirkkopäivistä:
www.kirchentag.de
Kuvat kirjoittajan.
Kyseessä ei ollut massiivinen kauneimmat joululaulut -tapahtuma tai häämessujen sarja. Nämä olivat Saksan kirkkopäivät eli ihan tavalliset kaiken kansan kokoontumisajot, joita järjestää maan luterilaisen väestönosan maallikkoliike. Kohderyhmänä tapahtumalle eivät kuitenkaan ole vain tietyn tunnustuskunnan tai liikkeen sisäpiiriaktiivit vaan koko yhteiskunta. Iloinen viesti näkyi ja kuului: ”nicht nur für die Kirche, sondern in der ganzen Gesellschaft”. Kun meillä lakitetaan Manta, täällä viitan sai keskusaukion Martti-patsas.
Tapahtumassa ei ole kyse myöskään hetkellisestä mielijohteesta, sillä tätä hulinaa tapahtuu säännöllisesti joka toinen vuosi. Aina helatorstain aikaan jokin Saksan kaupunki pulppuaa viiden päivän ajan hengellistä ohjelmaa uskontodialogista tanssijumalanpalvelukseen, huippupoliitikon puheesta stadionkonsertteihin. Kaikki tapahtuu vapaaehtoisvoimin, suurelta osin nuorten avustuksella; hulisevassa kaupungissa Helfer ja Helferin ojensivat auttavan kätensä oli kyse sitten eksyneestä tai pyörtyneestä kirkkoturistista. Yhdessä tekemisen meininki näkyi niin esiteltävissä aktiviteeteissa kuin kaikissa tapahtumajärjestelyissä, jotka oli tehty mahdollisimman ympäristöystävällisesti ja saavutettavasti, tietysti. Tämä näkyy myös avaran tehdashallin pahvisista istuinpenkeistä; käynnissä on aamun raamattutunti ja penkit ovat täynnä, tietysti.
Suomalaisen kirkollisen keskustelun kuumat hitit – homoseksuaalisuus ja naispappeus – olivat ohjelmatarjonnassa raikasta o(l)lutta ja mennyttä, tai ainakin mainstreamia. Ketä kiinnostaa, kun keskustella voi myös yhteiskunnallisesta oikeudenmukaisuudesta ja anteeksiannosta? Kirkkopäiväliikkeellä rakennettiin ja rakennetaan rauhaa alhaalta ylöspäin; sodan, rautaesiripun ja maallistumisen jälkeen. Rauhanliikkeen hengellisyyteen ei kuulu kysellä taivaspaikkapassia lähimmäiseltä. Mitäpä jos sen sijaan hiljentyisimme kaikki yhdessä ekumeeniseen taizérukoukseen ja sytyttäisimme kynttilät? Se kun on suljetun pikkukirkkopietismin sijaan näiden karkeloiden hengellistä peruskauraa.
Dresdenin jälleenrakennetussa kaupungissa tunnelma oli jotakin suomalaisen kesäfestarin, massiivisen gospelkonsertin ja sambakarnevaalin välimaastosta. Paitsi että menossa oli luterilainen hengellinen tapahtuma. Siis mitä? Tästä tapahtuman perusluonteesta minun täytyi vähän väliä muistuttaa itseäni. Toisinaan koin olevani Helsingin juhlaviikoilla, toisinaan helluntailiikkeen ylistyskonsertissa. Epätodellinen hetki iski esimerkiksi silloin, kun artisti sai täpötäyden stadionin heiluttamaan kirkkopäivähuivejaan ja tekemään aaltoja.
Tai silloin, kun nuoret ottivat keskipäivän aurinkoa torin katukiveyksellä ja vähän vanhemmat patsastelivat katu-uskottavasti tuopposesta virkistyen. Samalla kaikki kuuntelivat siitä ylibuukatusta kirkosta kaiuttimien kautta kuuluvaa keskustelua tai musiikkia. Elämä tuntui olevan tässä ja nyt, kokonaisuutena ja kaikkinensa, hengellisesti sekä hengessä että ruumiissa. "Kaikki on hyvin ja voin relata, antaa hyvän tunnelman virran viedä."
Jäin koukkuun, hurahdin. Haluan tätä lisää. Voiko tämä minun oma luterilaisuuteni todella saada aikaan tällaisen fiiliksen? Ja mistä sitä saataisiin meillekin?
Lisätietoja Saksan kirkkopäivistä:
www.kirchentag.de
Kuvat kirjoittajan.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)