maanantai 19. syyskuuta 2011

Voimauttava valokuva etsii pyhää

Pyhyys minussa, pyhyys sinussa.
Voiko sitä nähdä?
Voiko sitä edes yrittää tehdä näkyväksi?

Tällaiset kysymykset nousivat mieleeni opiskellessani voimauttavaa valokuvausta kahden vuoden ajan Miina Savolaisen ohjauksessa Aalto yliopiston Aalto PROn järjestämässä koulutuksessa. Opintojeni tarkoituksena oli syventää osaamistani voimauttavan valokuvan menetelmän käyttämisessä osana seurakuntapapin työtäni. Tämä tarkoitti henkilökohtaista prosessia, jota ilman menetelmän käyttö ei johda toivottuun lopputulokseen.

Voimauttava valokuva prosessissa liikun joka kerta hyvin aralla maaperällä.
Jos tuossa maastossa ei ole ensin itse kulkenut, niin mahdotonta on kulkea siinä toisenkaan ihmisen kanssa. Voimauttavassa valokuvassa näkymätön tulee näkyväksi tai ainakin sellaiseksi, että valokuvan tallentama ihminen aistii kuvassa olevan muutakin kuin mitä silmät näkevät. Menetelmää käyttäessäni voimistui kerta kerralta tunne, että olen kohtaamassa pyhää samalla, kun etsimme kuvaparin kanssa kuvaan sellaista, minkä hän kokee itseään voimauttavaksi.

Voimauttavan valokuvan menetelmässä valokuvaaminen ei olekaan pääasia.
Paljon tärkeämpää on yhdessä toisen kanssa käyty dialogi. Katsellaan yhdessä jo olemassa olevia valokuvia tai ainakin keskustellaan siitä, millaisia kuvia voisi olla olemassa (jos niitä olisi aikanaan otettu). Dialogin aikana käydään läpi mahdolliset kuvapelkoon liittyvät tunteet. Tässä prosessissa kamera on vain apuväline tuomaan esiin sellaista, mikä yhteisessä dialogissa on noussut tärkeänä esiin.


Tärkein väline voimauttavan valokuvan menetelmässä on katse.
Hyväksyvä katse rohkaisee. Jokaisella meistä on tarve tulla hyväksytyllä tavalla toisen ihmisen näkemäksi. Omakuvien avulla opettelemme yhdessä katsomaan itseä lempeämmin ja armollisemmin.


Menetelmässä valokuvaajan katse on osa dialogia kuvan päähenkilön kanssa.
Hänen katseensa rohkaisee ja tukee kuvan päähenkilöä avautumaan kameralle. Pakkoa ei ole, sillä voimauttavan valokuvan menetelmä on lempeä tapa kutsua toista mukaan prosessiin.


Voimautuminen on itsessä piilossa olevien voimavarojen tulemista näkyväksi. Itsensä hyväksyminen ja armollinen katsominen valokuvassa vahvistaa itsetuntoa. Menetelmän aikana tapahtunut kohdatuksi tulemisen kokeminen ilman taka-ajatuksia, avoimesti ja kuin salaisuutta ihmetellen johtaa kuvan päähenkilön voimautumiseen.

Kimmo Hurri, pastori, Janakkalan seurakunta

Lisätietoja:
www.voimauttavavalokuva.net
aaltopro.aalto.fi

keskiviikko 14. syyskuuta 2011

Kirkon (vasta)voima sukupolvelta toiselle: Kieli, kokemus, kulttuuri

Terveisiä Thüringenistä! Kesä kukki Zinzendorfin puutarhassa ja rypäleet kypsyivät kappelin ikkunan takana, kun muutama kymmentä kirkkoaktiivia kokoontui keskustelemaan uskon siirtämisestä sukupolvelta toiselle Neudietendorfiin, Erfurtin lähistölle. Pohjois-, Itä- ja Keski-Euroopan protestanttisten kirkkojen kirkkokonventti (Kirchenkonvent für Nord-, Ost- und Mitteleuropa) tuo vuosittain yhteen vaihtuvan maallikko- ja työntekijäjoukon tutustumaan toisiinsa ja toistensa kirkkoihin sekä vahvistamaan yhteistä perintöä nykyhaasteiden keskellä.


Hengen ja ruumiin ravintoa Kappelin ikkunan takana. (Kuvaaja: N. Lehmusoksa)

Kirkkokonventin historia rautaesiripun taakse jääneiden kirkkojen tukiverkostona on kokoontumisissa edelleen läsnä; toisen maailmansodan muisto tuntuu elävänä Itä- ja Keski-Euroopan kirkkojen tilanteessa. Keskusteluun nousevat usein uskontovastaisuus, sekularisaatio, kulttuurisen muistin katkeaminen, jotka toki ovat yleiseurooppalaisia ilmiöitä ja vaikuttavat arvoihin ja asenteisiin niin meillä kuin muualla. Vastavoimana kirkkokonventissa saa muutaman päivän nauttia Isä meidän -rukouksesta kielten sekamelskana, moniäänisestä virsilaulusta ja iltapäivän aivoriihistä, joista osallistujat ammentavat voimaannuttavia kokemuksia, tunnetta ja tietoa kotiin vietäväksi.


Kirkkokonventin väkeä 2011 (Kuvaaja: J. Holm)

Tämänkertainen aihepiiri, uskon siirtäminen sukupolvelta toiselle, kirvoitti rikasta pohdintaa. Työryhmässämme keskusteltiin englanniksi muun muassa siitä, mikä uskonnossa on olennaista siirrettävää: kieli, kokemus, kulttuuri - vaiko nämä kaikki? Samalla haastoimme itsemme keskustelemaan uskosta ilman äidinkielen hienosäätöä, saimme historiallisia kokemuksia Lutherin asuinsijoilla kulkiessamme, ja vahvistimme kirkollista kulttuuria viettämällä joka-aamuista monikielistä messua. Kenties uskon siirtämisessä ei olekaan kyse joko-tai -asetelmasta, vaan sekä-että. Kieli ilman kokemusta on tyhjää, yhteisistä kokemuksista taas muodostuu yhteistä kulttuuria. Tekemällä oppii, elämällä tässä ja nyt, kokonaisvaltaisesti - parhaiten ilon kautta. Tämän aarteen talletin rinkkaani, kun jatkoin matkaani kokouksesta eteenpäin.


"Ken tästä portista käy..." Luther astui tästä ovesta luostariin. (Kuvaaja: M. Laiho)

Viikonlopun ajan sain tutustua myös evankelisen St. Briccius und Immanuel -seurakunnan toimintaan vierailemalla seurakuntapedagogin luona Magdeburgissa. Pelkän saksankielen käyttö saattoi rajoittaa teologista keskusteluamme, mutta paljon ehdin oppia kaupungin historiasta ja kirkollisesta tilanteesta. Elben varressa sijaiseva Magdeburg on aina ollut idän ja lännen rajalla. Toisen maailmansodan jälkeen se oli Itä-Saksan tuhottu mutta merkittävä teollisuuskaupunki, joka nyt on kohdannut rakennemuutoksen ja pakenevan väestön haasteet. Rikas mutta rankka historia näkyykin kaupungissa, muinaista keisari Ottoa juhlitaan keskiaikaisin menoin mutta nykykulttuurin sisältö on hakusessa. Itä-Saksan ateistinen perintö on vahvaa ja kirkko näyttäytyy edelleen marginaaliryhmien (vasta)voimana.


Keskiaikaista (ruoka)kulttuuria Magdeburgissa. (Kuvaaja: M.Laiho)

Tällaisessa tilanteessa kirkko on ajautumassa entistä ahtaammalle. Seurakuntia yhdistetään kuten meilläkin, enemmän ja vähemmän onnistuneesti, ja jumalanpalveluksiin osallistuu vain kourallinen vanhoja seurakuntalaisia. Varojen ja työvoiman puutteessa vanha kirkko puutarhoineen jää vähälle hoidolle. Lapset ja nuoret osallistuvat, mutta vanhempansa eivät. Seurakuntapedagogin valtasikin sama huoli kuin kirkkokonventin kokousväen: Miten siirtää uskon sisältöjä uusille sukupolville? Miten kirkollinen perintö ja perinne säilyy sukupolvien katkosten yli - vai säilyykö?


St. Briccius-kirkon villiintyvä puutarha kalterien takana. (Kuvaaja: M.Laiho)

Protestanttiset kirkot ovat merkittävä osa eurooppalaisen yhteiskunnan kehityshistoriaa. Kansankielet, lukutaito, koululaitos; kapitalismi, individualismi, työnarkomania - historiallisia tulkintakehyksiä on monia. Protestanttisten kirkkojen alkuviljaa on ollut uudistaminen - vallitseviin epäkohtiin kohdistuva protesti. Jos kirkolla vielä on tästä historiastaan jäljellä edes siemen, sen varjeleminen on äärimmäisen tärkeää. Kirkon mahdollinen voima on olla vastavoima, oppositio. Kirkko ei ole maailmasta, vaikka se elääkin maailmassa. Osaammeko ja uskallammeko varjella tätä perintöä omassa elämässämme? Mukaudummeko muottiin ja unohdamme haaveet paremmasta maailmasta ja taivasten valtakunnasta? Minne vie kirkkotie tässä ja nyt - entä tulevaisuudessa?


"Ei polku tää vie mihinkään..." St. Briccius, puutarha. (Kuvaaja: M.Laiho)

Vain elävää perintöä voidaan siirtää eteenpäin, unohdettua ei. Muistin säilyttämiseksi kristillisen perinnön tulisi koskettaa koko elämää. Aineellisen mukavuuden keskellä hyvinvointi ei ole jakautunut tasaisesti, ihmisten hätä lakannut tai paratiisi laskeutunut hyvinvointisuomeen. Työtä riittää. Tehdään sitä, rohkeasti ja ilolla. Yes, we can.

Lisätietoja:
Uutinen kirkkokonventin tapaamisesta (saksaksi)
Evangelisches Augustinerkloster zu Erfurt 
Die Ev. Kirchengemeinde St. Briccius und Immanuel