perjantai 4. toukokuuta 2012

Leikkisä kirkko

Vappupallot kuuluvat kevääseen kuin ylioppilaslakit ja vaaleat kevättakit. Niitä pitää kantaa mukanaa, vaikka tuuli pyörittää palloa niin, ettei edessä kulkevista näe kuin kantapäät. Ystävällisesti se myös muksaisee vastaantulijaa otsaan tai pyyhkäiseen pipon päästä. Lopulta se lähtee omille teilleen aavalle taivaalle tuulten kuljetettavaksi.

Mutta kävisikö ilmapallo myös kristilliseksi symboliksi? Minulle sen itsenäisyydessä ja vapauden kaipuussa on jotain Pyhään Henkeen viittaavaa. Kulkee siellä missä tahtoo, aivan niin kuin henkikin, eikä sitä voi kahlita. (Todistettu on! Yritimme autossa laittaa palloa kiinni, mutta se pomppasi aina ajajan kiusaksi takaikkunan eteen.)

Myös Linnköpingin tuomiokirkossa on tajuttu ilmapallon kristillisyys, sillä sen kuva löytyy violetista lasten stolasta. Miksi juuri violetista, sitä en tiedä, itse ehkä olisin kirjaillut sen punaiseen stolaan, punainen kun on Pyhän Hengen väri. Siitä huolimatta minussa stolan ja sen kuvituksen näkeminen herätti suurta riemua. Kristillinen symboliikka voi olla näin hauskaa - ja lapsellista. Juuri sitä huomaan kirkkooni tällä hetkellä kaipaavaan. Keveyttä, ilmavuutta, hauskuutta - siinä nyt joitain mieleeni tulleita sanoja.

Leikkivästä kirkosta on puhuttu jo joitain vuosia. Se on erinomainen tapa tehdä kirkkoa tutuksi myös pienemmille. Leikin varjolla kirkosta ja siellä tapahtuvista asioita tulee tuttuja kuin itsestään. Linnköpingissäkin stolat olivat osa kirkon seinustalla olevan lasten alttarin varustusta. Sieltä löytyivät myös alba, messukasukka sekä sulhasen ja morsiammen releet, toki kastemaljaa, ikonia ja kynttilöitä unohtamatta. Ehkä tuolla alttarilla leikkii useampikin tulevaisuuden pappi.

Oma haaveeni olisi, että leikkivän kirkon rinnalle lanseerattaisiin leikkisä kirkko. Se olisi kirkko, jossa olisi elämän iloa ja keveyttä. Se ei väheksy ihmisten kärsimyksiä ja vastoinkäymisiä, vaan ottaa ne vakavasti. Yhtä vakavasti se ottaa elämän lahjat: ilon, onnistumiset ja monet elämän onnen hetket. Leikkisä kirkko olisi myös naurava kirkko: joskus se hymyilisi monalisamaisesti, silloin tällöin räjähtäisi oikein kunnon nauruun ja usein virnistelisi itselleen lempeän huvittuneesti. Välillä siellä lyötäisiin kaikki lekkeriksi, vaikka ihmisiä kohdattaisiin kunkin tilanteen arvoon sopivalla tavalla.

Veikkaan, että leikkisä kirkko olisi hyvä olla ja tehdä työtä. Silmiin asti ehtivä hymy vapauttaa paljon. Siksi puhelimeen vastatessaankin pitää hymyillä, sen nimittäin kuulee äänestä.

Pyhä Sihteeri


Ps. Loppuun lienee hyvä todeta, että minulle leikkisyys ei ole vakavien asioiden rienaamista tai väheksymistä. Ennemminkin ajattelen, että tärkeät asiat kyllä kestävät pienen leikkisyydenkin. Se ehkä jopa kirkastaa niitä entisestään. Sitä me taidamme kaikki tavoitella, kukin omalla tavallamme.

torstai 3. toukokuuta 2012

Pyhä blogi palaa taajuudelle!

Pyhä blogi vietti paastonaikana hämäränhyssyä, mutta valoistuvan ja vihertyvän kevään myötä blogi aktivoituu taas. Tavoitteena on, että blogi ilmestyy kerran viikossa. Vuoroviikoin siihen kirjoittaa pyhä sihteeri ja vieraileva blogisti.

Blogi toimii myös Pyhä-painopisteen viestintäkanavana ja täältä löytyvät tiedot uusista ja tulossa olevista materiaaleista. Pyhä-painopiste elää myös facebook-maailmassa, jossa sillä on oma sivu.

Tervetuloa seuraamaan ja kommentoimaan!

keskiviikko 22. helmikuuta 2012

Pyhä blogi siirtyy Ekopaasto-blogiksi

Paastonajan alkamisen myötä myös Ekopaasto-kampanja pyörähtää käyntiin. Ekopaasto kannustaa muuttamaan elämäntapoja ilmastoystävällisemmiksi kristillisen paastoperinteen hengessä. Ekumeenisessa kampanjassa kirkko ja ympäristöasiantuntijat etsivät paastonaikana yhdessä vähähiilisiä valintoja, jotka ovat hyväksi sielulle ja ruumiille.

Kampanjaan voi tutustua ja osallistua sivustolla www.ekopaasto.fi. Kannattaa tykätä myös facebookin Ekopaasto-sivusta, jossa käydään monenlaista keskustelua teemaan liittyen.

Koska Ekopaasto on osa Pyhä-painopisteen toimintaa, Ekopaasto-blogi ottaa paastonaikana Pyhä blogin roolin. Seuraavien viikkojen aikana vaihtuvat kirjoittajat kertovat siellä oman ekopaastonsa edistymisestä. Pääsiäisen jälkeen palataan taas Pyhä blogin pariin seuraamaan pyhän kuulumisia ja pääsiäisjuhlan viettoa.


Nyt Pyhä Sihteeri toivottelee itse kullekin siunattua paastonaikaa!

keskiviikko 15. helmikuuta 2012

Pyhä hetki Luojan luonnossa

Tämän viikkoinen blogitervehdys tulee Lapin lumisista maisemista. Katso, mitä Lapuan hiippakunnan kasvatuksen hiippakuntasihteeri Rexi Takamaalla on sanottavaa.



Mikäli Lapin ja hiljaisuuden kaipuu jäi soimaan sisälle, ensi kesänä 20.-23.8.2012 järjestetään Tievan tunturiretriitti. Lisätietoa retriitistä löydät täältä.

perjantai 10. helmikuuta 2012

Vuosi pyhän yhteydessä

Olen palannut Pyhän palvelukseen vuoden tauon jälkeen. Tai no, nyt olen harjoitellut töissä oloa jo kuukauden päivät. Saan aamulla ripsivärit ripsiin silmieni sijaan ja löydän tieni bussipysäkille. Bussilla pääsen perille isolle kirkolle, vaikka bussilinjani meni viime vuoden aikana muuttamaan reittiään. Selkääni särkee jatkuva tietokoneen ääressä istuminen. Alan siis olla jo aika rutinoitunut töissä kävijä.

Poissaoloni johtui oman elämän isosta pyhästä tapahtumasta. Viime keväänä saimme mieheni kanssa pitkän odotuksen jälkeen ensimmäisen lapsemme. Pienen tytön, josta on ensimmäisen vuotensa aikana paljastunut seurallinen ja aktiivinen menijä ja touhuaja. Äitini sanoo hänen tulleen äitiinsä. Minusta taas hän on aivan ilmetty isänsä. Jotain siltä väliltä siis.

Vuosi sitten ison mahani kanssa viimeisiä työpäiviäni vaappuessa minulta kysyttiin, millaiselta pyhä mahtaakaan näyttäytyä pienen lapsen kanssa. Vastasin usein, että ajattelen lapsen itsessään tuovan pyhän lähelle. Hän on jollain tavalla samaan aikaan maan ja taivaan asukas. Hän on samalla tavalla irrationaalinen kuin pyhäkin on. Lapsen saan kyllä syliini, mutta hänen mieltään ja sieluaan en voi omistaa. Lapsessa ja pyhässä on samaa henkeä.

Niin luulin. Nyt muistellessani aikaa vastasyntyneen lapseni kanssa, en muista ajatelleeni (enkä myöskään kauheasti kokeneeni) pyhää ollenkaan. Luulen, että minä taisin olla samalla tavalla tämän- ja tuonpuoleisen rajalla kuin lapsikin. Ehkä vain kallistuneena enemmän alas- kuin ylöspäin. Sitä ne hormonit teettää. Omassa sumuisuudessani en enää osannut ajatella lasta siltana pyhän luo. Ehkä hän sitä olikin, minä en vain sitä tavoittanut. Imetyksen yrittämisestä ei kyllä kauheasti pyhää revitä. Eikä lopulta meidän tapauksessa sitä maitoakaan.

Vasta syksymmällä, lapsen oltua reilusti yli puolivuotinen, muistelin taas tuota kysymystä. Millaiselta pyhä näyttäytyy oman pienen lapsen kanssa. Edelleenkään en osaa ajatella arkea niin kovin pyhänä. Pidin kotona olosta kovin paljon ja lapsen kanssa kotona viettämäni aika oli elämäni parasta. Silti en arjessa tavoittanut pyhää. Arki oli arkea, kaikessa ihanuudessaan.

Mutta sitten se iski. Kuulin, kuinka mieheni luki lapsellemme iltarukousta, jonka oma isäni on tehnyt minulle ja sisaruksilleni, ja lopuksi siunasi hänet ristinmerkillä. Kuulin myös, miten mieheni lauloi lapsellemme samoja iltavirsiä, jota minun sänkyni vieressä on laulettu aina teinivuosiini asti. Siinä se oli. Meidän perheen Pyhä. Hetki, joka yhdistää meidät toisiimme, aiempiin sukupolviin ja Jumalaan. Ja sieltä se kuitenkin löytyi, keskeltä arkista elämää.




Siunaa Jeesus meidän yö,
siunaa leikki, siunaa työ.
Siunaa meidän joka hetki,
siunaa joka askelretki.
Kiitos tästä päivästä,
isästä ja äidistä ja lapsista.
Kiitos myös mummeista ja papoista, tädeistä, setistä, serkuista ja kummeista.
Anna meille rauhaisa uni ja hyvä lepo.
Ole meidän kanssamme maailman loppuun asti.
Isän, Pojan ja Pyhän hengen nimeen,
Aamen.
Rukous: Raimo Turunen, 1977

Riikka Myllys
Pyhä sihteeri, joka palasi äitiyslomalta vuoden alussa.


Ps. Painopisteasioita enemmän taas ensi viikon blogissa. Paastonajan alkaessa parin viikon kuluttua edessä ovat aivan uudet kujeet. Pysy kanavalla!

perjantai 3. helmikuuta 2012

Tilaa ilmaiseksi Ekopaasto-rukouskortteja!

Ekopaasto on saanut oman rukouskorttinsa. Kortti alkaa laskiaisesta ja kulkee paastonaikaa eteenpäin aina hiljaisen viikon lauantaihin asti. Kortin toisella puolella on pääsiäisajan rukouksia helatorstaihin saakka. Värimaailmaltaan kortti on musta-valkoinen ja sillä on joutsenmerkki.

Aiempien korttien tavoin rukouskortteja voi tilata seurakunnan, yhteistyökumppanin tai omaan käyttöön. Kortteja on sekä suomeksi että ruotsiksi.

Kortti on ilmainen ja postikulut veloitetaan tilausmäärän mukaan. Kortit jaetaan 50 kappaleen nipuissa. Kortteja on painettu 50 000 kpl.

Tilaukset: julkaisumyynti (at) evl.fi.

Tietoa ekopaastokampanjasta löydät alta Petra Honkaranta-Siivarin blogista sekä sivuilta www.ekopaasto.fi ja www.ekofasta.fi.


tiistai 31. tammikuuta 2012

Hei me ekopaastotaan!

Mitä voin tehdä ollakseni ekopaastoaja? Tarvitsenko elämääni kohtuullistamista? Paastonaika alkaa 22.2 ja päättyy pääsiäiseen 8.4. Silloin vietetään myös ekopaastoa, jossa yhdistyvät kristillinen paastoperinne ja ympäristön hyvinvointi.

Elämäntapa- ja kulutusvalinnoilla on suuri vaikutus aiheuttamiimme kasvihuonekaasupäästöihin. Keskivertosuomalaisella suurimmat ilmastopäästöt syntyvät lämmityksestä, kuluttamisesta, liikkumisesta ja ruuasta. Ekopaasto kannustaa kristillisen paastoperinteen hengessä kokeilemaan, miten oma arki sujuisi pienemmällä hiilidioksidikuormalla. Jokainen voi pohtia, miten omilla valinnoilla voi vaikuttaa, ja mitä hiljentyminen ja kohtuullisuus omassa elämässä merkitsevät.

Suomen ympäristökeskus seurasi neljän perheen yrityksiä pudottaa ilmastokuormaa. Vaikeimpia ekologisia tinkimiskohteita olivat lomalennot, liha ja talviaikaan kasvatetut tomaatit. Jokainen on oman elämänsä paras ekspertti ja löytää itse parhaat keinot tehdä ilmastotekoja. Ekopaastokampanjan verkkosivuille on koottu runsaasti ideoita ja faktatietoa, joista voi ammentaa oman paastoreseptin.

Millainen on piispan ekopaasto?

Kampanjassa on mukana kymmenkunta julkkista, jotka ovat tehneet oman paastolupauksensa. Helsingin piispa Irja Askola toimii kampanjan suojelijana. Hänen ekopaastonsa koostuu julkisten kulkuneuvojen ja kävelyn suosimisesta, kierrätyksen lisäämisestä ja reilun kaupan tuotteiden käytöstä.

"Paaston aikaan kuuluu myös omien valintojen kriittinen tarkastelu. Olenko mukana siinä joukossa, joka tukee kestävää kehitystä ja varjelee Jumalan luomaa, vai olenko niiden joukossa, jotka tietoisesti tuhoavat?”, toteaa Askola.

Kampanjassa paastolupauksensa ovat tehneet myös muun muassa kirjailija Kaari Utrio, EU-parlamentaarikko Sirpa Pietikäinen, tähtitieteilijä Esko Valtaoja ja sarjakuvapiirtäjä Kaisa Leka.

Uudenlainen yhteistyökuvio

Ekopaastokampanjan toteuttavat yhteistyössä Suomen evankelisluterilainen kirkko, Suomen ympäristökeskus (SYKE) ja Suomen Ekumeeninen Neuvosto. Yhteistyö on osa kirkon Pyhä-painopisteen toteutusta. Kirkon ja SYKEn yhteistyö on toiminut mainiosti, mutta herättänyt myös monissa hämmästystä.

”Sekä oman talon sisällä että kansainvälisessä ympäristöviestijöiden tapaamisessa yhteistyöavausta pidettiin yllättävänä: tutkimuslaitoksen ja kirkon tehtävä ja toimintatavat yhteiskunnassa ovat hyvin erilaiset. Ekopaastokampanja osoittaa, että yhteistyö kannattaa. Tieto, toiminta ja arvot kohtaavat", SYKEn kampanjavastaava Ulla Ala-Ketola sanoo.

Miten seurakunnat voivat ekopaastota?

Seurakunnat ja muut tahot ovat sydämellisesti tervetulleita mukaan ekopaastoon. Paastolupauksen voi tehdä kuka vaan! Seurakunnat voivat tilata jaettavaksi ilmaista ekopaasto-rukouskorttia Kirkkohallituksen julkaisumyynnistä.

”Paastonajan aluksi voi järjestää ekomessun, joka muistuttaa teemaltaan ja toteutukseltaan luomakunnan sunnuntaita. Ekomessussa siirrytään viettämään seitsemän viikon hitaan elämän jaksoa. Laskiaissunnuntain tai tuhkakeskiviikon messussa voidaan pohtia sitä, miten vähemmän todella voi olla enemmän”, kertoo Marjukka Laiho joka on mukana järjestämässä ekomessua Helsingin tuomiokirkkoseurakunnassa.

Petra Honkaranta-Siivari
Tiedottaja, Kirkon tiedotuskeskus


Lisätietoja kampanjasta: 
www.ekopaasto.fi/
Kampanja on myös Facebookissa (nimellä ekopaasto).

torstai 26. tammikuuta 2012

Hyviä ääniä Pyhän yhteydessä

Kolmas vuosi Pyhän äärellä on alkanut. Ensimmäisenä vuotena aiheena oli Häivähdys Pyhää, toisena Oikeus Pyhään ja nyt olemme Pyhän yhteydessä. Varovainen tunnustelu ja Pyhän äärellä ihmettely on kääntymässä kutsuksi elää Pyhän yhteydessä.

Joulun alla ilmestyi Marjukka Laihon ja Paavo Rannan toimittama Onneksi on pyhä! Noin 52 tapaa viettää sunnuntai. Yksi tapa olla pyhän yhteydessä on pyhäpäivän pyhittäminen. Tuo kirjaa antaa vinkkejä monenlaiseen pyhäpäivän viettämiseen. Tuore uutinen kertoo tutkimuksesta, jonka mukaan jumalanpalveluksiin osallistuvilla on vähemmän stressiä. Eli mitä useammin ihminen käy kirkossa, sitä alhaisempi hänellä on verenpaine. Vaikkei olekaan selvää, kumpi on syy ja kumpi seuraus, perinteisesti on kristikunnassa ajateltu, että Kristuksen kirkko on myös sairaala, hoito- ja lepokoti.

Aikanaan innostuin myönteisen regression teoriasta. Sen mukaan mm. jumalanpalvelus tarjoaa ihmiselle otollisen mahdollisuuden myönteiseen taantumiseen. Kun ihminen häärää ja puuhaa koko viikon kaikenlaisissa rooleissa, jumalanpalveluksessa hän saa olla vaan – kuten eräs suomalainen virsirunoilija asian ilmaisee – täysi nolla. Kirkko on sekä ehtoollispöytä että kastemalja, ei hengellinen kuntosali. Ei tarvitse suorittaa, ei tarvitse olla aktiivinen ja puuhakas. Saa vain olla leivän, viinin, sanan, musiikin ja koko tilan hoidettavana. Tämä on monelle tärkeä tapa olla Pyhän yhteydessä.

Sanan kirkossa on tarpeen muistuttaa, ettei tätä yhteyttä rakenneta vain sanan voimin. Monica Vikström-Jokelan ja Eero Jokelan kirjassa Aika pyhä! on mainio kertomus kodin maailmasta. Usein ajattelemme, että pikkulapsi saa paremmin unen päästä kiinni, kunhan koko koti on vaan hiljainen. Perheen pikkupoika ei kuitenkaan saa unta, koska ”kaikki hyvä äänet ovat poissa”. Kun olohuoneen sohvalta kuuluu vaikkapa vanhempien keskusteluääniä, ne välittävät lapselle turvallisuutta, ne ovat ”hyviä ääniä”. Hyvät äänet viestittävät, että kotona on ihmisiä, jotka pitävät lapsesta huolta. Vastaavalla tavalla pyhien yhteisössä eli Kristuksen kirkossa tarvitsemme monenlaisia ”hyviä ääniä”, signaaleja siitä, että olemme Pyhän yhteydessä, Pyhän hoidossa ja rakkauden kohteena.


Kalle Kuusimäki
Pyhä-painopisteen ohjausryhmän puheenjohtaja

Mikäli innostuit kirjoista, ne löydät näin:
Onneksi on pyhä! Noin 52 tapaa viettää sunnuntaita -kirjan on toimittanut Kirjapaja ja sitä myy Kotimaakauppa http://www.kotimaakauppa.fi/
Aika pyhä! -kirja on Lasten Keskuksen kustantama ja sitä saa ostaa Lasten Keskuksesta http://www.lastenkeskus.fi/ tai hyvin varustetuista kirjakaupoista.
Jumalanpalvelukset taas löydät oman seurakuntasi nettisivuilta tai seurakuntalehdestä.

torstai 12. tammikuuta 2012

Juurille ja uusiin alkuihin - Pyhän yhteyteen

Tänä vuonna Pyhä palaa toiminnallisille juurilleen. Myllyksen Riikka on palannut äitiyslomalta ja Pyhä Sihteerin sijaisuus on osaltani tämän blogin viimeistelyä vaille valmis. Tämä on minun kiitokseni.

"Tie valmis on, voin löytää sen keskellä kysymyksien."

Vuosi on ollut varsin kokemusrikas, antoisa, ilahduttava ja opettavainenkin. Ennen kaikkea olen vuoden aikana oppinut kärsivällisyydestä ja ihmissuhteista. Siitä, miten asioiden opettelu vie aikansa ja miten kaiken takana on luottamus, kuulluksi tuleminen ja kokemus yhteisestä asiasta. Nuo suuret sanat mahtuvat kirjoitettuna parille riville; elettynä ne tuskin mahtuvat edes yhteen ihmiselämään. Se on meidän sovitusta kaipaavien kohtalo, epätäydellisyyden sietäminen. Onneksi kuitenkin on pyhä! Täydentävä, täydellistävä; näettyä ja koettua suurempi yhteys ja kutsu yhteiseen työhön.

"Tie valmis on, voin löytää sen. Sen teki Luoja ihmisten."

Minulle kulunut vuosi on ollut ennen kaikkea kutsua kirkon työhön: tällaistakin hulluaan Jumala voi kutsua rakentamaan valtakuntaansa! Tänä vuonna jatkan kutsun kuulostelua - rukouksessa, seurakunnassa, työssä ja vapaa-ajalla. Edessä on useita valmisteluja teitä, enkä tiedä mikä risteys tulee ensimmäisenä. Jatkan kulkua pappis- ja tutkimuskutsumuksia, kauko- ja maallekaipuuta, vapauden- ja turvallisuuden tasapainoa tunnustellen. Onneksi seuraava liikennemerkki ei vielä näy - siksi otan jokaisen askeleen suurella uteliaisuudella ja tarkkaavaisuudella. Askel on arvokas sinänsä. Kyllä kutsumus kantaa ja sen kuulee, kun uskaltaa taivaltaa pyhän yhteydessä.

"Tie valmis on nyt tunnen sen ja lähden matkaan palvellen."

Vaikka tuntemattomat ovat tiet, niin toivottavasti tavataan turuilla ja toreilla. Lämmin kiitos kaikille yhteisestä, antoisasta vuodesta Pyhän palveluksessa!

Niiaten, kumartaen ja pari valssikäännöstä pyörähtäen,

Marjukka
Pyhä Sihteeri 12.1.2011-12.1.2012

P.S. Tänä vuonna Pyhä palaa myös temaattisille juurilleen. Pilottitoiminta alkoi sunnuntaista; vuodenvaihteessa ilmestyi kattava kokoelma sunnuntainvieton vinkkejä ("Onneksi on pyhä! Noin 52 tapaa viettää sunnuntai", toim. M. Laiho & P. Ranta, Kirjapaja); kuluvan vuoden syksyllä painopisteen taival päätetään koko seurakunnan sunnuntaihin. Näistä kaikista voit lukea lisää blogista kuluvan vuoden aikana! Pysy siis linjoilla! ☺

tiistai 13. joulukuuta 2011

Sunnuntain puolustus – järkevää perhe- ja yhteiskuntapolitiikkaa tälle ajalle!

Sunnuntain pyhittäminen lepopäivänä - kirkollinen muinaismuisto ja pelkkää teologiaa? Tuskinpa, sillä sunnuntaikysymyksestä käydään tällä hetkellä Euroopan laajuista poliittista debattia, kun työaikadirektiiviä uudistetaan. Euroopan komissiota myöten ovat poliittiset päättäjät ottaneet kantaa siihen, säilytetäänkö sunnuntai eurooppalaisten yhteisenä lepopäivänä. Mistä tässä keskustelussa oikein on kyse? Sitä valotan lyhyesti seuraavassa.

Joustaville työajoille on asetettava selkeät rajat

Euroopan laajuinen keskustelu nivoutuu työelämän rakennemuutokseen: työskentelymallit monimuotoistuvat ja elämänrytmit eriytyvät. Tällä muutoksella, kuten muutoksella yleensäkin, on sekä myönteisiä että kielteisiä vaikutuksia. Myönteistä on työntekijöiden mahdollisuus joustavampiin työaikoihin ja työskentelymuotoihin. Toisaalta joustavuudella voi olla kielteinen vaikutus yksityis- ja perhe-elämään silloin, kun joustavuudelle ei aseteta rajoja. Tästä työaikalainsäädännössä on pohjimmiltaan kysymys: Euroopan unionin työaikadirektiivin tavoite onkin määritellä turvallisuutta ja terveyttä koskevat vähimmäisvaatimukset. Ei ole reilua, että toisilta työ puuttuu ja toisille työaika on 24/7.

Haasteena työn ja perhe-elämän yhteensovittaminen

Euroopan komission tiedonannon mukaan 53 % eurooppalaisista tekee viikonlopputyötä vähintään kerran kuukaudessa. Lisäksi 10 % työskentelee iltaisin tai öisin vähintään kolme kertaa kuukaudessa. Päivähoito ja koulut kuitenkin rytmittyvät edelleen arkeen ja päivään. Työn ja perhe-elämän yhteensovittaminen onkin eurooppalaisten tutkimusten mukaan suuri ongelma noin viidennekselle työntekijöistä, suomalaisten tutkimusten mukaan vielä useammalle. Vai mitä mieltä olet seuraavasta?

  • Noin kolmannes vanhemmista kokee, että heillä ei ole riittävästi aikaa lapsilleen. Yli neljännes lapsista kokee, että he eivät ole saaneet riittävästi tukea vanhemmiltaan.
  • Tilanne näkyy ruokapöydässä: suomalaisperheet syövät vähiten yhdessä verrattuna mihinkään muuhun OECD-maahan. Itse asiassa puolet yläkoululaisista ilmoittaa, että he eivät syö yhdessä ollenkaan vanhempiensa kanssa.
  • Vajaa puolet vanhemmista ei tiedä, missä nuori viettää viikonloppuillat.
  • Perheenjäsenten kohtaamattomuuden hinta on niin lasten, nuorten kuin vanhempien hyvinvoinnille.

Minkälaisessa yhteiskunnassamme haluamme elää?

Euroopan palkansaajien keskusjärjestön (ETUC) mukaan viikonloppu-, liukuma- ja yötyö ovat epäsosiaalista työaikaa. Sen lausunnon mukaan sekä miesten että naisten stressi nousee, kun molemmat puolisot ovat töissä eikä riittävää tukea lastenhoitoon ja työolosuhteisiin ole saatavilla. Järjestön mukaan tämä merkitsee uuden kunnioituksen tarvetta viikonloppua ja sunnuntaita kohtaan. Yhteisellä vapaa-ajalla, sunnuntailevolla, pyhällä, on vahva yhteisöllinen ulottuvuus. Kysymys on lopulta siitä, minkälaisessa yhteiskunnassamme me haluamme elää?

Sunnuntain puolustus lepopäivänä on synnyttänyt laajan liikkeen (European Sunday Alliance), jossa Euroopan kirkot yhdessä koettavat vaikuttaa poliittisiin päättäjiin. Liikkeen mukaan Eurooppa tarvitsee sosiaalista mallia, joka ei perustu ainoastaan tuottamiseen ja kuluttamiseen vaan yhteiseen vapaa-aikaan ja sosiaaliseen vuorovaikutukseen. Sunnuntain puolustaminen on myös sosiaalisen koheesion ja yhteisöllisyyden puolustamista. Kuten perheellä myös yhteiskunnalla tulisi olla kollektiivinen elämänrytmi, koska ihmiset ovat sulautuneet sosiaalisiin rakenteisiin.

Euroopan komission näkemys on ollut sunnuntaikysymyksen suhteen hieman kaksijakoinen. Yhtäältä komissio myöntää sunnuntailevon uskonnollisen, sosiaalisen ja kasvatuksellisen luonteen. Toisaalta se käsittelee sunnuntaikysymystä eriytyneiden elämänmallien, uskonto- ja kulttuurieroavaisuuksien näkökulmasta. Tämän vuoksi komissio ei näe sunnuntailevon soveltuvan EU-tason lainsäädäntöön vaan se haluaisi soveltaa kysymyksessä toissijaisuusperiaatetta eli jäsenvaltiot voisivat hoitaa asian kansallisesti, alueellisesti tai paikallisesti.

Miksi sunnuntain puolustus on järkevää perhe- ja yhteiskuntapolitiikkaa?

Tulevaisuus näyttää tullaanko sunnuntailevon suhteen tekemään Eurooppa-tason tai kansallisen tason poliittisia päätöksiä. Mielestäni meidän tulisi palata tässä kysymyksessä pyhään yksinkertaisuuteen, sunnuntain pyhittämiseen lepopäivänä. Tämä olisi myös kansanterveydellisesti järkevä ratkaisu, sillä tutkimukset osoittavat sunnuntaityön negatiiviset vaikutukset terveyteen ja turvallisuuteen. Säännöllinen viikonloppulepo tukee perheiden hyvinvointia mahdollistamalla yhteisen vapaa-ajan. Samoin sunnuntailepo tukee yhteisöllisyyttä, koska se ylläpitää kollektiivista rytmiä yhteiskunnassa. Näenkin, että sunnuntain puolustaminen olisi varsin järkevää perhe- ja yhteiskuntapolitiikkaa tälle ajalle.

Juha Hirvonen, valtiotieteiden kandidaatti
Työharjoittelija, KDY / Kirkkohallitus

Ajankohtaisesta sunnuntaipuolustuksesta voit lukea lisää Euroopan sunnuntaiallianssin sivustolta: www.europeansundayalliance.eu

VINKKEJÄ SUNNUNTAIN PUOLUSTUKSEEN!
Tilaa:
"Onneksi on pyhä! Noin 52 tapaa viettää sunnuntai", Toim. M. Laiho & P. Ranta, Kirjapaja 2011

torstai 8. joulukuuta 2011

Nyt sitä saa! Nyt sitä saa!

Ihan kohta riisipuuroa - ja jo tänään uunituoretta kirjaa:
ONNEKSI ON PYHÄ! NOIN 52 TAPAA VIETTÄÄ SUNNUNTAI
Toim. Marjukka Laiho & Paavo Ranta, Kirjapaja 2011



Nimensä mukaisesti kyseessä on kadonneen sunnuntain metsästys. Näistä pyhäpäivän viettovinkeistä ei löydy shoppailua tai töiden tekemistä. Tämä kirja on vastaisku 24/7-yhteiskunnalle. Vinkit sopivat myös joulurauhan etsijälle. Olennaista on antaa oma aikansa arjelle ja pyhälle. Pysähtymällä, rauhoittumalla, katsomalla lähemmäs avautuu tuttu ja turvallinen uutena ja kiehtovana; vähemmän onkin enemmän.

Kirjan on kustantanut Kirjapaja, yhteistyössä Pyhä-painopisteen ja Kirkkohallituksen kanssa. Kirjoittajat tulevat erilaisista kirkollisista taustoista (Laiho Marjukka; Ranta Paavo; Tukeva Pekka; Sipiläinen Ilkka; Haapiainen Timo-Matti; Kanerva Marjaana). Lisätietoja kirjasta löydät mm. alla olevasta Kirkon tiedotuskeskuksen tiedotteesta.

Tilaukset: Kotimaakauppa: Tilaa Onneksi on pyhä!

Iloista odotuksenaikaa ja levollisia adventtisunnuntaita toivottaa,

Pyhä Sihteeri

P.S. Valitettavasti sitä taas ei enää saa: - eli adventin- ja joulunajan rukouskorttia. Kortin menekki yllätti positiivisesti ja pari viikkoa hurahtikin lisäpainoksen lisäpainosta tuottaessa. Nyt on 60 000 suomenkielistä korttia ja 3 000 ruotsinkielistä lähtenyt maailmalle, Utsjoelta Etelä-Ranskaan. Lämmin kiitos kaikille kortin tilanneille! Toivottavasti rukoukset tuovat lämpöä saajien joulunaikaan - aina loppiaiseen asti.

**********************************************************************

Onneksi on pyhä! antaa vinkkejä sunnuntain viettoon

Viikkoon tarvitaan päivä, jolloin levätään, ladataan akkuja, vietetään pyhää. Onneksi on pyhä! –kirja kannustaa erottamaan arjen ja sunnuntain toisistaan.

Ihmisen hyvinvoinnille levon ja työn vuorottelu on välttämätöntä. Perhe ja muut läheiset tarvitsevat aikaa ja aitoa läsnäoloa. Kirjan noin 52 erilaista tapaa viettää sunnuntai on valittu siten, että ne antavat aikaa itselle, toiselle ihmiselle, koko luomakunnalle ja Jumalalle. Siten ne toimivat vastapainona arjen kiireelle.

Sunnuntai on mahdollisuus

”Ihminen ei ole kone, joka voi käydä tauotta vuorokaudesta toiseen ja viikosta viikkoon ilman pysähtymistä. Ihminen tarvitsee lepoa, ajan rytmiä, vuorottelua arjen ja pyhän välillä. Pyhä suojelee elämää", Mikkelin piispa Seppo Häkkinen toteaa.

Häkkinen korostaa, että sunnuntai on mahdollisuus, ei pakko. Pyhäpäivä muistuttaa elämän pyhyydestä. "Siksi meillä ei ole varaa kadottaa sunnuntaita. Sillä ilman pyhää on vain arkea. Sitä ei kukaan jaksa”.

Joulukuussa ilmestyvä kirja julkaistaan yhteistyössä Kirkkohallituksen kanssa. Se liittyy koko kirkon yhteiseen vuosien 2010–2012 painopisteeseen Pyhä. Painopisteellä halutaan kannustaa ihmisiä etsimään ja lähestymään pyhää. Näin vahvistetaan kristillistä uskoa ja elämäntapaa sekä edistetään koko luomakunnan hyvinvointia.

Aiemmin Pyhä-painopisteeseen liittyen on julkaistu Hilkka Olkinuoran ja Jaakko Heinimäen kirjoittama Puhetta Pyhästä -kirja.

- Kirkon tiedotuskeskus

torstai 17. marraskuuta 2011

Tilaa ilmaiseksi adventin-/joulunajan rukouskortteja!

Pyhä-painopisteestä on tuotettu adventin ja joulunajalle ilmaiseksi jaettavia rukouskortteja suomeksi ja ruotsiksi. Kortteja voi tilata jaettavaksi seurakunnalle, yhteistyökumppanille, työyhteisölle tai omaan käyttöön.


Kortissa on lyhyet rukoukset kullekin adventtisunnuntaille, toisella puolella tapaninpäivästä loppiaiseen. Kortteja voi käyttää pieninä lahjoina, kirjanmerkkeinä tai vaikkapa saarnan tai hartaushetken pohjana.


Tilaukset: julkaisumyynti@evl.fi). Mahdolliset postikulut veloitetaan tilausmäärän mukaan. Korttien painosmäärä on 30 000 kpl.

Och samma finns på svenska!


Hyvää joulunodotusta!

t. Pyhä Sihteeri

P.S. Muista myös joulunpunainen lahjavinkki, jossa riittää pohdittavaa tekstiä koko vuodelle: Puhetta pyhästä (J. Heinimäki & H. Olkinuora, 2010), hinta 12 euroa + postikulut, tilaukset: julkaisumyynti@evl.fi.

tiistai 1. marraskuuta 2011

Miltä pyhä näyttää?

Pyhä. Pyhä pyhä pyhä.

Pyhän visualisointi on vähän samankaltainen ongelma kuin maailmankaikkeuden selittäminen kuvallisesti: "Selitä maailmankaikkeus. Piirrä siitä kuva." "Selitä pyhä. Piirrä siitä kuva." Mistä lähteä eteenpäin kun pyhä voi olla niin paljon ja niin erilaista?


Jollekin pyhä voi tarkoittaa hyvin voimakasta uskonnollista kokemusta. Rukousta. Yhteyttä. Toiselle pyhä voi olla jotain kaunista arjen keskellä - hiljainen teehetki puiston penkillä. Mutta kun ateistikin voi kokea pyhää. Mitä se silloin on? Se voi olla vaikka tajuttoman hyvä suklaakeksi. Ongelmallisinta on, että kukaan ei voi sanoa, että toisen kokema pyhä on juuri se oikea, tai että toisen kokema on väärä. Ei ole oikeaa eikä väärää. On vain erilaista pyhää.

Kun pyhää visualisoidaan Suomen evankelis-luterilaiselle kirkolle, rajataan tietty maailma, jonka sisällä liikutaan - onneksi. Se auttaa visualisoinnissa. Puhutaan kirkollisesta pyhästä. Puhutaan kirkon jäsenille. On tietyt säännöt, tietyt perinteet, tietyt sakramentit joiden voidaan olettaa olevan yleisesti tiedossa. Näitä hyödyntämällä päästään sellaisten visuaalisten koodien äärelle, joilla pyhää voidaan avata ja kuvata, mutta jotka jättävät silti tilaa jokaisen omalle tulkinnalle ja omalle kokemukselle.

Niinpä syntyi kuva pyhästä.

Oikeasti se ei ollut ihan noin yksinkertaista. Voi kuin olisi ollutkin. Versioita tuli aika monta. Lähtökohta ja lopputulos ovat kuin kaksi eri marjaa. Kaikkein vaikeinta oli kuvata pyhää siten, että ei oikeastaan sano yhtään mitään (siis ei anna mitään tiettyä, yksityiskohtaista viestiä siitä mitä pyhä on tai mitä sen pitäisi olla), mutta antaa silti selvät sävelet siihen, että pyhästä puhutaan. Myös kuvakieltä haettiin monen eri mutkan kautta. Esittävää vai ei-esittävää? Yksinkertaista ja selkeää vai koristeellista? Entä värit. Ei liian kirkollista, tummat violetit ja vihreät eivät toimi ja luovat vähän synkkää kuvaa. Mutta ei liian pirteääkään. Lämmintä.

Mihin sitten päädyttiin?

Graafisena suunnittelijana selitän asian näin:

Kuva pyhästä on ensisijaisesti kuva elämästä, joka alkaa ja päättyy kirkollisten sakramenttien ja toimitusten kiertokulkuun. Kun ihminen syntyy, hän saa kasteen. Tätä kuvataan kastemaljalla, jossa on vesipisara. Ihminen elää ja toimii yhteisössä, jossa hänellä on rakkaita ympärillään. Tätä kuvataan kolmen eri perhemallin kautta - pariskunta käsi kädessä puun alla, kolmihenkinen perhe kävelyllä, ja senioripariskunta penkillä puun alla. He elävät kristillistä elämää, johon liittyy kokemus luomakunnasta tasapainoisena, kauniina paikkana. Tätä kuvataan kaupunkinäkymällä, johon kuuluu olennaisena osana luonto; puut ja vesi. Kun ihminen kuolee, hänet siunataan matkaan. Tätä kuvataan laivalla, joka purjehtii pois kuvasta. Kaiken keskellä on kirkko, lämmin "koti" jonne voi aina astua. Ja kaiken aikaa tätä kiertokulkua suojelee ja varjelee pyhä hahmo, jonka lämpö ja valo antaa ihmisille elämän. Alareunasta kuva on rajattu pyöreäksi, kuin maljaksi - elämän maljaksi, ehtoollismaljaksi. Kuvasta voi löytää myös lisää yksittäisiä symboleita ja merkityksiä - kalat; matka, mutta myös suora viittaus Jeesukseen. Risti kirkon päällä. Kaksitoista valaisevaa ikkunaa; opetuslapset. Rappuset; ylösnouseminen.

Kuva pyhästä on juuri sitä - kuva pyhästä. Se ei ole logo, ei tunnus, ei mikään hieno viestinnällinen sana. Se on kuva.

Kuva pyrittiin suunnittelemaan siten, että se olisi selvästi kirkollinen. Että se kertoisi, että tässä puhutaan kirkollisesta pyhästä. Silti jätettiin erittäin paljon "löysää", tulkinnanvaraa. Pyhää ei haluttu antaa; ei haluttu sanoa, että näin sinun tulee tuntea tai kokea. Haluttiin antaa kuva, johon jokainen pystyisi menemään sisään ja josta jokainen voisi löytää oman pyhänsä.

Ihmiset kysyvät, mitä kuva tarkoittaa. Mitä siihen on kätketty. Osaan selittää sen vain kuten yllä tein - avaamalla symboliikan, perustelemalla eri kuvituselementit ja syyt niiden käyttöön. Tärkeintä minusta on havahtua siihen, että kysymys on herännyt. Se tarkoittaa sitä, että kuvaa on katsottu. Siis todella katsottu, pysähdytty katsomaan. Tehty ehkä omia tulkintoja, mietitty ovatko ne oikeita. Tai mitä pitäisi tulkita, jotta menisi oikein.

Voin sanoa, että kaikki menee oikein. Tuli kuvasta millainen ajatus tahansa, se on varmasti oikea. Sehän on kuvan herättämä ajatus, ja syntynyt juuri teissä. Sekin on oikeastaan aika pyhää.

Satu Kontinen
graafinen suunnittelija, kuvittaja
Pyhä-painopisteen visuaalisen ilmeen suunnittelija
satu@satukala.com
facebook.com/satukala
satukala graphic design

Lisää visuaalisia virikkeitä osoitteessa evl.fi/katselepyhaa.

maanantai 17. lokakuuta 2011

Ehdota Pyhä-tutkimusaihetta!

Alkusyksy on hurahtanut huisin nopeasti. Syysflunssan ohella Pyhä Sihteeri on uppoutunut loppu- ja ensi vuoden uutuuksiin. Tulossa on muun muassa sunnuntaikirjaa ja ekokampanjaa; ajankohtaisia aiheita molemmat. Näistä lisää myöhemmin.

Nyt on aika kääntää katseet yliopistoon, missä lukukausi on kiireisimmillään. Lokakuun lopussa pyörähtävät käyntiin seminaarit, joissa opiskelijat sukeltavat tutkimuksen kiehtovaan maailmaan.

Nyt voit ehdottaa tutkimusaihetta!

Pyhä-painopiste tekee yhteistyötä Helsingin yliopiston Käytännöllisen teologian osaston kanssa. Tänä syksynä alkaa viisi seminaaria, joissa laaditaan kandidaatin tutkielmia. Ensi syksynä aiheet jatkuvat pro gradu -seminaareina. Tulevat seminaarit ovat otsikoiltaan (oppiaine sulkeissa):

1. Miten kirkko madaltaa kynnystään? (Käytännöllinen teologia)

2. Pyhän kohtaaminen jumalanpalveluksessa, sielunhoidossa ja diakoniassa (Käytännöllinen teologia)

3. Uskonnollinen viestintä jumalanpalveluselämässä (Käytännöllinen teologia)

4. Uskonnolliset pienyhteisöt aikamme uskonnollisuuden peilinä (Kirkkososiologia)

5. Uskonnon oppiminen elämänkaaren eri vaiheissa (Uskonnonpedagogiikka)

Voit ehdottaa yleisesti tai tiettyyn seminaariin soveltuvaa tutkimuksen aihepiiriä, tutkimuskohdetta tai valmista aineistoa. Esimerkiksi:

Pitäisikö pyhän kokemuksia mielestäsi tutkia?
Onko seurakunnassasi toimintaa, jonka osallistujia haluaisit aiheesta haastateltavan?
Tai onko seurakuntalehdessä artikkeleita pyhästä tai Pyhä-painopisteestä, joihin olisi kiinnostavaa syventyä?


Voit tallentaa ehdotukseksi alla olevaan kommenttikenttään tai lähettää sähköisesti sihteerille, marjukka.laiho(at)evl.fi. Vastaukset 31.10.2011 mennessä. Muista lähettää myös yhteystietosi! Kaikkien vastanneiden kesken arvotaan kaksi (2) kappaletta Puhetta pyhästä -kirjoja (Jaakko Heinimäki & Hilkka Olkinuora, Kirkkohallitus 2010). Kiitos vastauksestasi jo etukäteen!

Iloa syksyyn toivottaa,

Pyhä Sihteeri

Lisätietoja: www.helsinki.fi/teol/ktel/

maanantai 19. syyskuuta 2011

Voimauttava valokuva etsii pyhää

Pyhyys minussa, pyhyys sinussa.
Voiko sitä nähdä?
Voiko sitä edes yrittää tehdä näkyväksi?

Tällaiset kysymykset nousivat mieleeni opiskellessani voimauttavaa valokuvausta kahden vuoden ajan Miina Savolaisen ohjauksessa Aalto yliopiston Aalto PROn järjestämässä koulutuksessa. Opintojeni tarkoituksena oli syventää osaamistani voimauttavan valokuvan menetelmän käyttämisessä osana seurakuntapapin työtäni. Tämä tarkoitti henkilökohtaista prosessia, jota ilman menetelmän käyttö ei johda toivottuun lopputulokseen.

Voimauttava valokuva prosessissa liikun joka kerta hyvin aralla maaperällä.
Jos tuossa maastossa ei ole ensin itse kulkenut, niin mahdotonta on kulkea siinä toisenkaan ihmisen kanssa. Voimauttavassa valokuvassa näkymätön tulee näkyväksi tai ainakin sellaiseksi, että valokuvan tallentama ihminen aistii kuvassa olevan muutakin kuin mitä silmät näkevät. Menetelmää käyttäessäni voimistui kerta kerralta tunne, että olen kohtaamassa pyhää samalla, kun etsimme kuvaparin kanssa kuvaan sellaista, minkä hän kokee itseään voimauttavaksi.

Voimauttavan valokuvan menetelmässä valokuvaaminen ei olekaan pääasia.
Paljon tärkeämpää on yhdessä toisen kanssa käyty dialogi. Katsellaan yhdessä jo olemassa olevia valokuvia tai ainakin keskustellaan siitä, millaisia kuvia voisi olla olemassa (jos niitä olisi aikanaan otettu). Dialogin aikana käydään läpi mahdolliset kuvapelkoon liittyvät tunteet. Tässä prosessissa kamera on vain apuväline tuomaan esiin sellaista, mikä yhteisessä dialogissa on noussut tärkeänä esiin.


Tärkein väline voimauttavan valokuvan menetelmässä on katse.
Hyväksyvä katse rohkaisee. Jokaisella meistä on tarve tulla hyväksytyllä tavalla toisen ihmisen näkemäksi. Omakuvien avulla opettelemme yhdessä katsomaan itseä lempeämmin ja armollisemmin.


Menetelmässä valokuvaajan katse on osa dialogia kuvan päähenkilön kanssa.
Hänen katseensa rohkaisee ja tukee kuvan päähenkilöä avautumaan kameralle. Pakkoa ei ole, sillä voimauttavan valokuvan menetelmä on lempeä tapa kutsua toista mukaan prosessiin.


Voimautuminen on itsessä piilossa olevien voimavarojen tulemista näkyväksi. Itsensä hyväksyminen ja armollinen katsominen valokuvassa vahvistaa itsetuntoa. Menetelmän aikana tapahtunut kohdatuksi tulemisen kokeminen ilman taka-ajatuksia, avoimesti ja kuin salaisuutta ihmetellen johtaa kuvan päähenkilön voimautumiseen.

Kimmo Hurri, pastori, Janakkalan seurakunta

Lisätietoja:
www.voimauttavavalokuva.net
aaltopro.aalto.fi

keskiviikko 14. syyskuuta 2011

Kirkon (vasta)voima sukupolvelta toiselle: Kieli, kokemus, kulttuuri

Terveisiä Thüringenistä! Kesä kukki Zinzendorfin puutarhassa ja rypäleet kypsyivät kappelin ikkunan takana, kun muutama kymmentä kirkkoaktiivia kokoontui keskustelemaan uskon siirtämisestä sukupolvelta toiselle Neudietendorfiin, Erfurtin lähistölle. Pohjois-, Itä- ja Keski-Euroopan protestanttisten kirkkojen kirkkokonventti (Kirchenkonvent für Nord-, Ost- und Mitteleuropa) tuo vuosittain yhteen vaihtuvan maallikko- ja työntekijäjoukon tutustumaan toisiinsa ja toistensa kirkkoihin sekä vahvistamaan yhteistä perintöä nykyhaasteiden keskellä.


Hengen ja ruumiin ravintoa Kappelin ikkunan takana. (Kuvaaja: N. Lehmusoksa)

Kirkkokonventin historia rautaesiripun taakse jääneiden kirkkojen tukiverkostona on kokoontumisissa edelleen läsnä; toisen maailmansodan muisto tuntuu elävänä Itä- ja Keski-Euroopan kirkkojen tilanteessa. Keskusteluun nousevat usein uskontovastaisuus, sekularisaatio, kulttuurisen muistin katkeaminen, jotka toki ovat yleiseurooppalaisia ilmiöitä ja vaikuttavat arvoihin ja asenteisiin niin meillä kuin muualla. Vastavoimana kirkkokonventissa saa muutaman päivän nauttia Isä meidän -rukouksesta kielten sekamelskana, moniäänisestä virsilaulusta ja iltapäivän aivoriihistä, joista osallistujat ammentavat voimaannuttavia kokemuksia, tunnetta ja tietoa kotiin vietäväksi.


Kirkkokonventin väkeä 2011 (Kuvaaja: J. Holm)

Tämänkertainen aihepiiri, uskon siirtäminen sukupolvelta toiselle, kirvoitti rikasta pohdintaa. Työryhmässämme keskusteltiin englanniksi muun muassa siitä, mikä uskonnossa on olennaista siirrettävää: kieli, kokemus, kulttuuri - vaiko nämä kaikki? Samalla haastoimme itsemme keskustelemaan uskosta ilman äidinkielen hienosäätöä, saimme historiallisia kokemuksia Lutherin asuinsijoilla kulkiessamme, ja vahvistimme kirkollista kulttuuria viettämällä joka-aamuista monikielistä messua. Kenties uskon siirtämisessä ei olekaan kyse joko-tai -asetelmasta, vaan sekä-että. Kieli ilman kokemusta on tyhjää, yhteisistä kokemuksista taas muodostuu yhteistä kulttuuria. Tekemällä oppii, elämällä tässä ja nyt, kokonaisvaltaisesti - parhaiten ilon kautta. Tämän aarteen talletin rinkkaani, kun jatkoin matkaani kokouksesta eteenpäin.


"Ken tästä portista käy..." Luther astui tästä ovesta luostariin. (Kuvaaja: M. Laiho)

Viikonlopun ajan sain tutustua myös evankelisen St. Briccius und Immanuel -seurakunnan toimintaan vierailemalla seurakuntapedagogin luona Magdeburgissa. Pelkän saksankielen käyttö saattoi rajoittaa teologista keskusteluamme, mutta paljon ehdin oppia kaupungin historiasta ja kirkollisesta tilanteesta. Elben varressa sijaiseva Magdeburg on aina ollut idän ja lännen rajalla. Toisen maailmansodan jälkeen se oli Itä-Saksan tuhottu mutta merkittävä teollisuuskaupunki, joka nyt on kohdannut rakennemuutoksen ja pakenevan väestön haasteet. Rikas mutta rankka historia näkyykin kaupungissa, muinaista keisari Ottoa juhlitaan keskiaikaisin menoin mutta nykykulttuurin sisältö on hakusessa. Itä-Saksan ateistinen perintö on vahvaa ja kirkko näyttäytyy edelleen marginaaliryhmien (vasta)voimana.


Keskiaikaista (ruoka)kulttuuria Magdeburgissa. (Kuvaaja: M.Laiho)

Tällaisessa tilanteessa kirkko on ajautumassa entistä ahtaammalle. Seurakuntia yhdistetään kuten meilläkin, enemmän ja vähemmän onnistuneesti, ja jumalanpalveluksiin osallistuu vain kourallinen vanhoja seurakuntalaisia. Varojen ja työvoiman puutteessa vanha kirkko puutarhoineen jää vähälle hoidolle. Lapset ja nuoret osallistuvat, mutta vanhempansa eivät. Seurakuntapedagogin valtasikin sama huoli kuin kirkkokonventin kokousväen: Miten siirtää uskon sisältöjä uusille sukupolville? Miten kirkollinen perintö ja perinne säilyy sukupolvien katkosten yli - vai säilyykö?


St. Briccius-kirkon villiintyvä puutarha kalterien takana. (Kuvaaja: M.Laiho)

Protestanttiset kirkot ovat merkittävä osa eurooppalaisen yhteiskunnan kehityshistoriaa. Kansankielet, lukutaito, koululaitos; kapitalismi, individualismi, työnarkomania - historiallisia tulkintakehyksiä on monia. Protestanttisten kirkkojen alkuviljaa on ollut uudistaminen - vallitseviin epäkohtiin kohdistuva protesti. Jos kirkolla vielä on tästä historiastaan jäljellä edes siemen, sen varjeleminen on äärimmäisen tärkeää. Kirkon mahdollinen voima on olla vastavoima, oppositio. Kirkko ei ole maailmasta, vaikka se elääkin maailmassa. Osaammeko ja uskallammeko varjella tätä perintöä omassa elämässämme? Mukaudummeko muottiin ja unohdamme haaveet paremmasta maailmasta ja taivasten valtakunnasta? Minne vie kirkkotie tässä ja nyt - entä tulevaisuudessa?


"Ei polku tää vie mihinkään..." St. Briccius, puutarha. (Kuvaaja: M.Laiho)

Vain elävää perintöä voidaan siirtää eteenpäin, unohdettua ei. Muistin säilyttämiseksi kristillisen perinnön tulisi koskettaa koko elämää. Aineellisen mukavuuden keskellä hyvinvointi ei ole jakautunut tasaisesti, ihmisten hätä lakannut tai paratiisi laskeutunut hyvinvointisuomeen. Työtä riittää. Tehdään sitä, rohkeasti ja ilolla. Yes, we can.

Lisätietoja:
Uutinen kirkkokonventin tapaamisesta (saksaksi)
Evangelisches Augustinerkloster zu Erfurt 
Die Ev. Kirchengemeinde St. Briccius und Immanuel

tiistai 23. elokuuta 2011

Aika pyhää puhetta!

Olen uskonut uuteen kieleen. Siis siihen, että kaikki muuttuu paremmaksi, jos ilmaisemme kristinuskon sisällöt arkisella kielellä. Sunnuntaina käytäisiin messussa ja lapsetkin pääsisivät ehtoolliselle. Perheissä opetettaisiin taas tunnollisemmin iltarukous. Eri sukupolvet keskustelisivat hengellisistä kysymyksistä siinä missä säästä ja terveydestä. Kokonaisvaltainen ihmiskäsitys pitäisi julkisessakin puheessa sisällään hengellisen ulottuvuuden.


Ymmärtää ken haluaa

Mutta ei se niin mene. Aika pyhä! -seminaarissa kielentutkija Pirjo Hiidenmaa sanoi napakasti, että ihmiset käsittävät itselleen vieraita asioita, jos haluavat. Esimerkiksi suomalaiset katsovat kovin kiinnostuneina Frendejä telkkarista, vaikka meillä useimmilla ei ole mitään kokemusta siitä kielestä ja kulttuurista, jossa New Yorkin nuoret aikuiset elävät. Rosin, Rachelin, Monican ja Chandlerin kieli ja baarikulttuuri ovat jotain ihan muuta kuin Äänekosken ABC:n nurkilla parveilu tai maitotölkin ja lenkin haku. Heidän tarinansa menee kuitenkin kaupaksi lenkinpurijalle.

Johan se olisi pitänyt hoksata Jeesuksesta. Mestarin toiminnan pitkäkestoisten vaikutusten perusteella on selvää, että hän esitti asiansa niin, että varsin useat halusivat ymmärtää, mitä hän viesti. Vastustajia ja ymmärtämättömiäkin tosin riitti. Tämän kaiken hän tuntui tekevän ilman sen suurempaa strategiatyötä ja toimintasuunnitelmaa, menetelmänä pyhä huolettomuus ja kohtaaminen. Mikä nyt sitten mättää?


Keskustelu luo ymmärrettävää kieltä

Aika pyhä! -seminaarissa minua kohotti sivistyneiden ihmisten (osallistujien ja alustajien) keskustelu kristillisen kielen luonteesta. Paneelissa kohtasivat vapaa filosofi, Suomen akatemian johtaja, MTV 3:n toimittaja, FST:n toimittaja ja piispainkokouksen pääsihteeri. Olin iloinen heidän ilmeisestä halustaan selvittää ja jakaa ajatuksiaan. Se sai minut ajattelemaan, että halu kiinnittyä johonkin asiaan ei ehkä ole niinkään kiinni siitä, miten puhutaan, vaan ketkä puhuvat ja miltä se tuntuu.

Seurakuntalaiset taitavat puhua ihan liian vähän kirkossa ja kirkosta. Se ei varmaan ole työntekijöiden vika, tilanne on vaan ajautunut tällaiseksi. Syyllisiä ei kannatakaan etsiä, kun on kiire vetää aarre pois suosta. Enkä vieläkään keksi muuta konstia parannukseen kuin puhuminen ja kuunteleminen. On lähdettävä halusta ymmärtää toista ihmistä ja aidosti ilmaistava käytössä oleva yhteisen ajattelun tila. Tämä tapahtuu, kun kuuntelee tarkkaan ja vastaa kielellä, jota on kuullut toisen käyttävän. On myös monia tilanteita, joissa voin vaatia toiselta saman: ansaitsen tulla kuulluksi omalla kielelläni.


Uskonto on kieli

Paneelissa oltiin yhtä mieltä siitä, että uskonto itsessään on kieli, jonka rakenteilla ja symboleilla pystytään ilmaisemaan sellaista todellisuutta, jota muilla kielillä ei tavoita. Samoin kuin saameksi pystyy puhumaan lumesta paljon vivahteikkaammin kuin suomeksi, voi kristinuskonkielellä kuvata ihmisen sisintä toisin kuin luonnontieteen kielellä. Kielitaitoa yleensä arvostetaan.

Jos emme puhu uskontoa, emme välitä lapsillemme enää sitä uskonnon kielitaitoa, jonka itse hallitsemme. Moni kokee, ettei hallitse omaa uskonnon kieltään tai oikein edes tiedä, onko se oma vai ei. Perusasiat kuitenkin tunnutaan tuntevan. Kun sattuu onnettomuus, kokoonnutaan yhteen ja turvaudutaan pyhään kauneuteen ja hellyyteen.


Uskonkielen ja nykyisen arjen välillä on siis edelleen yhteys. Tarttumapinta vahvistuu, kun sanoitamme sitä. Sitä paitsi olen huomannut, että aina, kun joku haluaa sanoa jotakin syvällistä elämästä tai kuolemasta, niin vakaumuksesta riippumatta hänen puheensa muuttuu hengelliseksi – siis siinä vaiheessa, kun ajatus on ehtinyt pitkälle ja elämän rajallisuuden todellisuus on käsillä. Pyhän taito ei siis helposti katoa, vain suuri pinnallisuus peittää sen hetkittäin näkyvistä.

Anita Ahtiainen, kouluttaja, Seurakuntien Lapsityön Keskus ry

Lisätietoja:

SLK:n Aika pyhä!-materiaali:
http://www.evl-slk.fi/tyon_tueksi/kirjat_ja_materiaalit/aika_pyha!/

Aika pyhä! -seminaarin parhaat palat videoklippeinä:
http://bambuser.com/channel/UtrTV/broadcast/1900456?broadcast-tabs=comments
http://bambuser.com/channel/UtrTV/broadcast/1902266

maanantai 15. elokuuta 2011

Syksy alkaa pyhää katsellen


”Pyhimmät tapahtumat ovat salaisuuksia. Siksi ne syntyvät öisin.”

Lomalle lompsis – niin päättyi kevätkausi blogistanissa yhtäkkiä. Kesäreissuilta oli vakaa aikomus kirjoitella, mutta etäisyyden ottaminen taisi tehdä hyvää. ”Joskus täytyy mennä kauemmas, jotta näkee lähemmäs.”

Kesän aikana herkistin mieltäni pyhän katsomiseen ja kokemiseen. En lukenut. En kirjoittanut. En sanoittanut pyhää millään tavalla. Muutamia aamuöisiä pohdintoja toki kävin ystävien kanssa – ja maailma parani jälleen. Kesällä annoin pyhälle hidasta aikaa; yöttömässä yössä mieli lepäsi ja etsi ohjailematta omia polkujaan.



”Joskus pyhä ei vain tule näkyviin ennen kuin Jumala itse sammuttaa valot.”

Kun usva nousee järveltä tai valkohäntäpeura jähmettyy tuijottamaan tien varteen, näen pyhän kertovan itsestään sanattomalla kielellä. Kun tangon pyörteissä aika katoaa ja liike vie mennessään, pyhä kulkee voimallisesti koko kehon lävitse. Kun aurinko hellii lämmöllään ja järvivesi pehmeydellään, pyhä tulee iholle.

Pyhä koskettaa tunteiden kieltä. Luetut sanat, katsotut kuvat, kuullut äänet - mikä tahansa voi kirvoittaa pyhän tunteen. Kaikki ei kuitenkaan ole pyhää eikä pyhä kosketa kaikessa ja kaikkialla. Kun yhden viestikanavan hetkeksi sulkee, muut aistit alkavat herkistyä.




”Kuljemmepa minne tahansa, pyhä on edessä ja takana, mennessä ja tulevassa.”

Kun kesän on lepuuttanut silmiään luonnon kauneudessa, voi syksyn alkajaisiksi tarkentaa zoomia. Näin tehdään myös Pyhän uusilla sivuilla, joilla keskitytään visuaalisuuteen: evl.fi/katselepyhaa. Kuvaan voi uppoutua oheisten posti-/mietiskelykorttien grafiikassa, kesäblogin tarinoissa pieniapyhiahetkia.blogspot.com tai upeita valokuvia tarjoavan kuvapankin poluilla www.kuvio.helsinki.fi/pyhanpolut/.

Kaikki sivuilla tarjottu materiaali on ilmaista. Kortteja voi tilata postikulujen hinnalla julkaisumyynnistä (julkaisumyynti(at)evl.fi), kuvapankki ja tarinablogi ovat vapaasti hyödynnettävissä. Palautetta ja parannusehdotuksia otetaan mieluusti vastaan. Mikä sinun silmääsi hivelee? Millaiselle pyhälle matkalle mielesi vaeltaa, kun sukellat kuvaan?

Silmiä hivelevän kaunista syksyä toivottaa,

Pyhä Sihteeri

Kirjoituksessa lainatut tekstit esiintyvät uusissa Pyhä-postikorteissa. Ne ovat teoksesta Puhetta pyhästä (Jaakko Heinimäki & Hilkka Olkinuora 2011, Kirkkohallitus).

perjantai 17. kesäkuuta 2011

Näkyvän pyhän jäljillä

Kevään aikana työn alla on ollut Pyhän polut -kuvapankki. Kuvapankki on osa Pyhä visuaalisuuteen keskittyvää materiaalia: evl.fi/katselepyhaa. Tässä blogissa valokuvaaja johdattaa lukijan havainnoimaan näkyvää pyhää, pyhiä rakennuksia ja kuvien kieltä: "...tuskin kukaan lähestyy kuvakohdetta yhtä hitaasti kuin valokuvaaja silloin, kun hän verkkaisesti käveli kohti kaukana siintävää rakennusta".

Näkyvä pyhä

Pyhä on helppo mieltää joksikin takaiseksi, suljetuksi ja saavuttamattomaksi - joksikin mikä esiintyy vain harvoin, useimmiten kaukaisessa menneisyydessä. Ilmestyessään tämä harvinainen pyhä aiheuttaa usein myyttiset mittasuhteet saavuttavia mullistuksia.

Pyhä on kuitenkin yllättävän usein jotain aivan toisenlaista: visuaalista, näkyvää, kouriintuntuvaa. Esimerkiksi suomalaisessa muinaisuskonnossa yksittäiset jylhät pyhät puut, kalmaiset kosteikot ja pyhät lehdot henkivät nimenomaan visuaalisia erityispiirteitä.

Pyhien lehtojen jälkeinen ihminen jäsentää omaa ympäristöään ennen kaikkea laajalla rakennustoiminnalla. Erilaiset rakentamistavat ovatkin suorinta ilmaisua kulloisestakin elämismaailmastamme. Ihminen antaa rakennustensa avulla ympäristölle merkityksiä: glorifioi, mystifioi, rationalisoi, latteuttaa, väheksyy. Kirkkoarkkitehtuuri tarjoaa keskeisen kulminaatiopisteen tässä merkitysten muuttuvassa kentässä. Kirkkoarkkitehtuuri on rakennettua, konstruoitua pyhää silloinkin, kun se haluaa kieltää aikaisemmat tulkinnat ja olla vain eräänlainen pyhän negaatio.

Pyhä ja arkkitehtuuri

Kirkkoarkkitehtoninen kulttuuriperintö on syntynyt eri aikoina, eri paikoissa ja erilaisten teologisten vaikutteiden alaisena. Ei olekaan syytä olettaa, että jokaista kirkkorakennusta voitaisiin kutsua pyhäksi – tai ilmaisevan sitä – tietyllä yhtenäisellä tavalla. Pikemminkin voidaan ajatella, että erilaiset kirkkorakennukset ilmaisevat pyhän erilaisia ominaisuuksia.

Tässä piilee lähtökohta työn alla oleviin Pyhän polkuihin. Paitsi että pyhän luokse on useimmiten lähdettävä – kuten pyhiinvaeltajien aikoinaan – on polun valintakin merkittävä tehtävä. Eri poluilta tapaa aina jotain uutta ja erilaista. Pyhän polut -kuvapankki tarjoaa kuusi erilaista taipaletta pyhän äärelle. Kullakin polulla on oma teemansa, jota avataan polun pääsivulla. Lopulta jokainen "polkukokemus" on kuitenkin jokaisen oma, henkilökohtainen. Se voi olla sivusta seuraava, kyselevä tai kriittinen.

Koska nettikokemus on usein aikamoista poukkoilua (jota mitattaessa käytetään muuten termiä "bounce rate"), esitän alla muutaman huomion siitä, mitä Pyhän poluilta löytyvien kuvien taakse kätkeytyy.

Kyse on ennen kaikkea ajasta ja sen kokemisesta

Vaikka kuinka koittaisi netin ääressä hidastella, tuskin kukaan lähestyy kuvakohdetta yhtä hitaasti kuin valokuvaaja silloin, kun hän verkkaisesti käveli kohti kaukana siintävää rakennusta. Harvoin valokuvaaja tyytyi myöskään ainokaiseen otokseen saavuttuaan viimein perille. Pikemminkin hän kartoitti kohteen kuin kissa uuden reviirinsä, nurkka nurkalta. Sen jälkeen oli aika tutkia erilaisia kuvakulmia rakennukseen. Yksi näistä valittiin Pyhän polut -sarjaan katseltavaksi. Kokonaista retkeä voi seurata klikkaamalla rakennuksen nimeä ja katselemalla lisäkuvia Kuvio kuva-arkistosta.

Toinen ajallinen piirre liittyy kuvakohteiden teemaan; jokin piirre voi näyttää historiallisesti varhaisessa esimerkissä valjulta ja mitättömältä "kehittyneempien" kohteiden rinnalla. Tällainen varhainen esimerkki voi kuitenkin henkiä jotain ainutkertaista, alkuperäistä ja autenttista.

Samalla se voi nostattaa mieliin sen yhteiskunnallisen tilanteen, jolloin rakennustelineet vielä reunustivat kohdetta. Usein pätee sääntö "mitä pahempi tyranni (maallinen tai kirkollinen), sitä upeampaa rakentamista" – mutta aika kultaa muistot. Hidasta oli joskus myös rakentaminen ja työn aikana ehdittiin nähdä monenlaisia vallanpitäjiä. Esimerkiksi Kölnin katedraalin katolla nostokurjet viipyivät kokonaista 300 vuotta ja iskostuivat jo kaupunkikuvaan.

Edellä mainittu alkuperäisyyden käsite on myös hieman hankala käsite. Rakennushistoria etenee yhtä vähän suoraviivaisesti kuin historia yleensä. Pian katsojalla voikin olla edessään autenttinen kopio, alkuperäistä palvotumpi. Näiden kuvallisten arvoitusten pariin palaamme heti lomakauden jälkeen. Kaunista kesää!

TT Arto Kuorikoski, tutkijatohtori, HY/Käytännöllisen teologian osasto

Lisätietoja Kuvio kuva-arkistosta: www.kuvio.helsinki.fi

torstai 9. kesäkuuta 2011

Matkaraportti: 120 000 ilomieltä luterilaisilla kesäfestareilla

Olin viime viikolla Dresdenissä, itäisessä Saksassa. Niin oli muutama muukin. Kaupungin hotellit varattiin täyteen vuosi sitten; nyt kesäkuun ensimmäisinä päivinä piiiiiiiiiitkät raitiovaunut olivat täynnä vihreissä kirkkopäivähuiveissa kulkevaa kansaa ja koko kaupungin kymmenien barokkikirkkojen ovilla seisoi lähes poikkeuksetta kyltti ”Kirche überfüllt”, kirkko ylitäynnä. Kirkon ulkopuolella tungeksi vielä lähes 100 hengen joukko suoraa videokuvaa katsellen.


Kyseessä ei ollut massiivinen kauneimmat joululaulut -tapahtuma tai häämessujen sarja. Nämä olivat Saksan kirkkopäivät eli ihan tavalliset kaiken kansan kokoontumisajot, joita järjestää maan luterilaisen väestönosan maallikkoliike. Kohderyhmänä tapahtumalle eivät kuitenkaan ole vain tietyn tunnustuskunnan tai liikkeen sisäpiiriaktiivit vaan koko yhteiskunta. Iloinen viesti näkyi ja kuului: ”nicht nur für die Kirche, sondern in der ganzen Gesellschaft”. Kun meillä lakitetaan Manta, täällä viitan sai keskusaukion Martti-patsas.


Tapahtumassa ei ole kyse myöskään hetkellisestä mielijohteesta, sillä tätä hulinaa tapahtuu säännöllisesti joka toinen vuosi. Aina helatorstain aikaan jokin Saksan kaupunki pulppuaa viiden päivän ajan hengellistä ohjelmaa uskontodialogista tanssijumalanpalvelukseen, huippupoliitikon puheesta stadionkonsertteihin. Kaikki tapahtuu vapaaehtoisvoimin, suurelta osin nuorten avustuksella; hulisevassa kaupungissa Helfer ja Helferin ojensivat auttavan kätensä oli kyse sitten eksyneestä tai pyörtyneestä kirkkoturistista. Yhdessä tekemisen meininki näkyi niin esiteltävissä aktiviteeteissa kuin kaikissa tapahtumajärjestelyissä, jotka oli tehty mahdollisimman ympäristöystävällisesti ja saavutettavasti, tietysti. Tämä näkyy myös avaran tehdashallin pahvisista istuinpenkeistä; käynnissä on aamun raamattutunti ja penkit ovat täynnä, tietysti.


Suomalaisen kirkollisen keskustelun kuumat hitit – homoseksuaalisuus ja naispappeus – olivat ohjelmatarjonnassa raikasta o(l)lutta ja mennyttä, tai ainakin mainstreamia. Ketä kiinnostaa, kun keskustella voi myös yhteiskunnallisesta oikeudenmukaisuudesta ja anteeksiannosta? Kirkkopäiväliikkeellä rakennettiin ja rakennetaan rauhaa alhaalta ylöspäin; sodan, rautaesiripun ja maallistumisen jälkeen. Rauhanliikkeen hengellisyyteen ei kuulu kysellä taivaspaikkapassia lähimmäiseltä. Mitäpä jos sen sijaan hiljentyisimme kaikki yhdessä ekumeeniseen taizérukoukseen ja sytyttäisimme kynttilät? Se kun on suljetun pikkukirkkopietismin sijaan näiden karkeloiden hengellistä peruskauraa.


Dresdenin jälleenrakennetussa kaupungissa tunnelma oli jotakin suomalaisen kesäfestarin, massiivisen gospelkonsertin ja sambakarnevaalin välimaastosta. Paitsi että menossa oli luterilainen hengellinen tapahtuma. Siis mitä? Tästä tapahtuman perusluonteesta minun täytyi vähän väliä muistuttaa itseäni. Toisinaan koin olevani Helsingin juhlaviikoilla, toisinaan helluntailiikkeen ylistyskonsertissa. Epätodellinen hetki iski esimerkiksi silloin, kun artisti sai täpötäyden stadionin heiluttamaan kirkkopäivähuivejaan ja tekemään aaltoja.


Tai silloin, kun nuoret ottivat keskipäivän aurinkoa torin katukiveyksellä ja vähän vanhemmat patsastelivat katu-uskottavasti tuopposesta virkistyen. Samalla kaikki kuuntelivat siitä ylibuukatusta kirkosta kaiuttimien kautta kuuluvaa keskustelua tai musiikkia. Elämä tuntui olevan tässä ja nyt, kokonaisuutena ja kaikkinensa, hengellisesti sekä hengessä että ruumiissa. "Kaikki on hyvin ja voin relata, antaa hyvän tunnelman virran viedä."


Jäin koukkuun, hurahdin. Haluan tätä lisää. Voiko tämä minun oma luterilaisuuteni todella saada aikaan tällaisen fiiliksen? Ja mistä sitä saataisiin meillekin?


Lisätietoja Saksan kirkkopäivistä:
www.kirchentag.de

Kuvat kirjoittajan.